Identiteetti on vähän konservatiivinen osa ihmistä – kun se tietynlaiseksi muodostuu, se ei kovin helpolla toiseksi muutu. Tähän olen törmännyt jututtaessani identiteetin tutkijoita, sekä ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet kotimaansa taakseen ja löytäneet uuden kodin muualta. Identiteetti elää kyllä läpi elämän, mutta jotkin osat siitä tuppaavat olemaan järkähtämättömiä kuin peruskallio.
Maahanmuuton kohdalla puhutaan kotoutumisesta ja jopa "maan tavoille tottumisesta". Tutkitusti sopeutuminen on kuitenkin sulavinta jos ihmisen ei tarvitse päästää irti menneestä vaan uusi identiteetti on yhdistelmä vanhaa ja uutta.
Sen enempää maahanmuuttoa tai maastamuuttoa käsittelemättä, lähdin miettimään identiteettiä omasta näkökulmastani. Olen asunut Suur-Jyväskylän Lehden jakelualueella noin 28 vuotta. Se on pitkä aika se, ja reilusti enemmän kuin puolet elämästäni.
Vaikka en Jyväskylään muuttaessani puhunut (mielestäni) erityisen vahvaa murretta, sain ensimmäisen kymmenen vuoden aikana kuulla toistuvasti "olevani puheesta päätellen jostain muualta". Jossain vaiheessa kieleni liudentui sen verran tunnusmerkittömäksi, että kysymykset loppuivat.
Itse huomaan kuitenkin, että Jyväskylässäni ei ole vielä yhtä monta Ä-kirjainta kuin paikallisilla. Jyväskyläläisen tietääkin jyväskyläläiseksi siitä, että hän väittää, että jyväskyläläiset eivät venytä vokaaleja. Tämän tosiasian kieltämisen olen kuullut monta kertaa paikallisen suusta ja aina se on naurattanut valtavasti. Kun Jyväskylä on aina ollut Jyvääskylä, sitä ei kai vain enää kuule.
En ole asunut synnyinkaupungissani ikuisuuteen, mutta ihan keskisuomalaiseksikaan en itseäni koe. Jotenkin kai ajattelen keskisuomalaisen identiteetin sisältävän sen, että järvi tuntuisi merta tutummalta, ja "männikkömetsät ja rantojen raidat" nostaisi onnenpalan kurkkuun.
Ennen kaikkea uskoisin keskisuomalaistuneeni, jos alakouluun vaeltavien lapsien kutsuminen epuiksi, topuiksi, kolkeiksi ja nelkeiksi, alkaisi tuntua luontevalta. Vokaalien venytykseen olen tottunut, mutta tähän en koskaan. Eppu ja toppu kuulostavat yhä ihan täsmälleen yhtä hullunkurisilta kuin vuonna 1994, jolloin astuin kaupunkiin ensimmäistä kertaa.
Minulle Eput on aina se bändi ja topusta tulee mieleen toppuuttelu, joka taas tarkoittaa jonkin asian hillitsemistä – ei tokaluokkalaista.
Haastattelin jokin aika sitten 100-vuotiasta naista. Koska hän oli asunut monessa kaupungissa ja maassakin, kysyin miksi hän itsensä identiteetiltään tunsi. Vastaus tuli kuin piipun suusta: "MIe olen Viipurista". Näin vaikka hän ei ollut siellä 90 vuoteen asunut. Oma identiteettiini taipuu ehkä siihen, että "kotini on Keski-Suomessa". Sekin kertoo jo paljon – vähintäänkin tärkeimmän.