Eräs taidemaalari Francisco Goyan teoksista kuvaa työpöytänsä äärellä nukkuvaa miestä. Hän on rojahtanut papereidensa päälle ja hänen päänsä on haudattuna käsivarsiensa alle. Taustalla varjoissa lymyää pahaenteisiä olentoja: pöllöjä ja lepakoita siivet levällään ja kissa kivettyneen katseen kera. Pöytään on kirjoitettu varoitus espanjaksi ”El sueño de la razon produce monstruos”, nukkuva järki tuottaa hirviöitä.
Perinteisen tulkinnan mukaan Goyan maalaus kuvaa, kuinka valistuksen arvot, looginen ajattelu ja empiirinen havainto syrjäyttää taikauskon. Espanjankielinen sana sueño on kuitenkin monimerkityksellinen. Se tarkoittaa paitsi unta, nukkumista ja väsymystä myös haavetta ja unelmaa. Entäpä, jos hirviöt ovat olemassa sen vuoksi, että torkkuessaan järki tuottaa niitä aktiivisesti? Järki ei siis häädä hirviötä, vaan ne ovat olemassa järjen vuoksi. Tällöin logiikka ja tiede eivät tuottaisikaan toivottua turvaa.
Sama kahtalaisuus on esillä Benjamin Labatutin kirjassa When we Cease to Understand the World, joka käsittelee tiedemaailman historiaa fiktion keinoin. Kirjassa kuvataan tapahtumia, joissa tieteentekijät menettivät kykynsä tunnistaa vapaaksi päästämiään hirviöitä. Tarinassa Labatut kuvaa pitkiä kehityskaaria, joissa jokin yksittäinen edistysaskel tieteen parissa johtaa jossakin toisessa historiallisessa tilanteessa moninaisiin kauheuksiin.
Kirja alkaa kuvauksella 12.4.1945 järjestetystä Berliinin filharmonikoiden viimeisestä konsertista. Ilmapiiri Natsi-Saksassa oli maailmanloppumainen, koska liittoutuneiden hyökkäystä odotettiin tapahtuvaksi hetkenä minä hyvänsä. Albert Speer, Hitlerin pääarkkitehti, oli suunnitellut konsertin soittolistan. Wagnerin Jumalten tuho soi huipentumana. Hitler-nuoret jakoivat konsertin lopussa yleisölle syanidikapselit, joiden avulla natsihallinto toteutti laajan joukkoitsemurhan.
Tästä hetkestä Labatut palaa 1700-luvun Berliiniin, missä väripigmenttien valmistaja Johann J. Diesbach tekee kokeita alkemisti Johann K. Dippelin kanssa. He pyrkivät luomaan karmiininpunaista väriä murskatuista hyönteisten panssareista.
Mitä jos ymmärtäisimme, kuinka massiiviseen tuhoon ihmiskunta on kykenevä?
Työskennellessään Diesbach vahingossa sotkee ruukkutuhkaa Dippelin tekemiin groteskeihin kokeisiin ja saa aikaiseksi sinisen värin, joka oli niin kaunis, että hän uskoi löytäneensä kadonneen muinaisten egyptiläisten tarunhohtoisen värin.
Ei ole varmuutta, kuka antoi oikeasti nimen preussinsiniselle keinotekoiselle värille, mutta Labatutin tarinan mukaan Diesbach keksi nimen tehdäkseen kunniaa imperiumille, jonka hän ajatteli ohittavan Egyptin loistokkuuden.
Vuonna 1782 kemisti Karl W. Scheele sekoitti preussinsinistä rikkihapon kanssa saaden aikaiseksi myrkyn nimeltä vetysyanidi, joka myöhemmin Zyklon B -nimisenä värjäsi Auschwitzin tiiliseinät kirkkaan sinertäviksi.
Labatut pohtii kirjassaan reittiä kauneuden tavoittelusta kuolemaan. Kutsuiko jokin värin kemiallisessa rakenteessa esiin väkivaltaa: syyllisyys, varjo, eksistentiaalinen tahra, joka periytyy alkemistien tekemistä kokeista elävillä olennoilla.
Kirjan tarinat kiertävät kysymystä, miksi 1900-luvun merkittävät mielet ajoivat itsensä mielipuolisuuden partaalle etsiessään avainta maailmankaikkeuden salaisuuksin. Labatut näkee historian kehämäisenä, jossa palataan ajoittain samanlaiseen maaperään, josta suuret ajattelijat usein kulkivat kohti katastrofia.
Labatut kysyy yhtä lailla, mitä seuraisi, jos ymmärtäisimme, kuinka massiiviseen tuhoon ihmiskunta on kykenevä. Ovatko ihmisten aivot ylipäätään kykeneviä selviämään tällaisesta ymmärryksestä jää häilymään avoimena kysymyksenä.
Kukaties tuho halutaan selittää kultareunaisten tavoitteiden avulla parhain päin, koska emme kestä virheidemme kauaskantoisia seurauksia.
Järjen taustahämärissä suhisee edelleen goyamaisia hirviöitä.
Kirjoittaja on filosofian filosofian vanhempi yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.