Työvoimaa ei tahdo löytyä, valitellaan tällä hetkellä usealla alalla. Julkisuudessa suurimman huomion on saanut hoitoala, jossa kärsitään työvoimapulasta ja senkin vuoksi taistellaan työehdoista.
Työmarkkinoilla kärsitään myös kohtaanto-ongelmasta: samaan aikaan on tekijäpulaa ja työttömyyttä. Avoimiin paikkoihin ei ole osaamista tai intoa.
Kummalliselta kuulostaa se, että viisikymppisillä olisi vaikeuksia työllistyä. Jokainen meistä on tietenkin yksilö hyvine ja huonoine ominaisuuksinemme, mutta lähtökohtaisesti noin 50-vuotias on parhaassa työiässä.
Yleistän.
Suurin riski on se, että sanoo liian nopeasti ei.
Viisikymppisen aamut kuluvat selviytymisen sijaan valmistautumiseen, ja kun työpäivä alkaa, viisikymppisen akut ovat täynnä.
Joustoa vaativissa tilanteissa hän voi päättää itse, tekeekö pidemmän päivän. Päätös ei edellytä erityisjärjestelyjä tai uudelleensopimisista varhaiskasvatuksen kanssa.
Työmatkan viisikymppinen voi kulkea valitsemallaan tavalla ja haluamaansa reittiä, kenties samalla liikkuen ja virtaa keräten. Toki hyvinvoinnista huolehtimiseen heillä on mahdollisuuksia lähes milloin tahansa muulloinkin.
Jos työpäivä on ollut kuormittava, voi viisikymppinen ottaa iltapäivällä unet, tai mennä illalla aiemmin nukkumaan. Se ei ole pois omasta tai mahdollisesta parisuhdeajasta. Niille hetkille riittää tunteja muulloinkin kuin kymmenen uutisten jälkeen.
Viisikymppisellä motivaatio työhön löytyy muustakin kuin rahasta, sillä asunto on pääosin maksettu. Työvuosiakin on nykypäivän mittapuulla ja eläkepolitiikalla lähes uran verran jäljellä.
Vuosien kokemus työelämästä on tuonut viisikymppisille varmuutta, ehkä rentouttakin ja kerryttänyt pinon ratkaisumalleja erilaisiin ongelmiin. Hän tuntee rajansa ja uskaltaa sanoa ei, kun sen aika on.
Ehkä konkarin suurin riski työelämässä on se, että hän sanoo liian usein tai liian nopeasti ei.
Mutta jos kyky vastaanottaa uutta ja suhtautua muutoksiin avoimin mielin on tallella, luulisi viisikymppisen olevan työmarkkinoilla haluttu tekijä.