Alkusyksyn lukemistossani on ollut pari vuotta sitten suomennettu Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa. Teos on oivaa lääkettä mediassa vellovan vihan ja vastakkainasettelun sumentamalle mielelle, jonka helposti valtaa kyynisyys ja toivottomuus.
Uusliberaalin taloustieteen perustavia ajatuksia on ollut ihminen Homo economicuksena. Ihmiset on nähty yksilökeskeisinä oman edun tavoittelijoina, jotka ahneella voitontavoittelullaan pitävät talouden rattaat pyörimässä. Eri maailmankolkkien viljelijöitä, paimentolaisia ja metsästäjä-keräilijöitä tutkittaessa tällaiselle egoistiselle ihmiskuvalle ei ole kuitenkaan löytynyt perusteita: ”Kerta toisensa jälkeen ihmiset osoittautuivat liian sosiaalisiksi ja mukaviksi”, Bregman kirjoittaa.
Homo economicus on siis ollut itseään toteuttava teoria. Talousjärjestelmä ja ihmisille tuputettu kilpailuun perustuva maailmankuva ovat vähitellen pusertaneet teollisen sivilisaation ihmiset itsekeskeiseen muottiinsa. Ihmisen perustavanlaatuinen ahneus ja itsekkyys ovat kuitenkin kulttuurisia rakennelmia eivätkä mitään ihmisyyteen kuuluvia peruspiirteitä.
Kerta toisensa jälkeen ihmiset ovat katastrofitilanteissa toimineet yhteistyökykyisesti.
Monenlaiseen epäoikeudenmukaisuuteen, väkivaltaan ja epätasa-arvoon nojaava järjestelmä siis saa meidät ihmisetkin helposti kasvamaan enemmän tai vähemmän kieroon.
Ihmisen perusluontoa on pidetty raakalaismaisena ja perisyntisenä. Ainoastaan sivistyksen ohuen verhon on ajateltu erottavan meidät barbariasta – kaikkien sodasta kaikkia vastaan. On oletettu, että sivilisaation perusrakenteiden järkkyessä meistä kuoriutuisi raakalaismaisia petoja. Bregmanin mukaan tämäkin ajatus on moninkertaisesti kumottu.
Tutkimukset osoittavat, että kerta toisensa jälkeen ihmiset ovat katastrofitilanteissa ja järjestäytyneen yhteiskunnan rakenteiden pettäessä toimineet yhteistyökykyisesti ja toisistaan huolehtien. Eri asia toki on, minkälaisia tarinoita uutisteollisuus kaupittelee meille koukuttaakseen mielemme.
Ihmisyyden peruspiirteitä ovatkin lopulta ennemmin empatia ja yhteistyö. Vain ohut kapitalistisen sivistyksen verho pyrkii erottamaan meidät hyvistä ominaisuuksistamme. Tämä antaa jotain toivoa näinä aikoina, joina kohtaamme kriisejä kriisien perään.
Yhteistyön ja avuliaisuuden merkitys korostuu sitä mukaa, kun uusliberaali talousjärjestelmä alkaa rakoilla ja joudumme taas turvautumaan yhteisöllisyyteen. Uutisviihteen ja sosiaalisen median algoritmien vahvistaman kieron Homo economicuksen sijaan ihmisten välisten suhteiden olisikin tulevaisuudessa parempi perustua kaikkein parhaimmille ominaisuuksillemme.
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.