Jyväskylän yliopistossa väiteltiin viime viikolla ajankohtaan sopivasti kotitehtävien pariin patistamisesta. Väitöskirjatutkimuksessa kävi ilmi, että koulutehtävien pariin patistaminen voi jopa pahentaa varhaisnuoren motivaatio-ongelmia ja aiheuttaa myöhemmin heikompaa koulumenestystä. Erityisen ongelmallista on syyllistävä patistus.
Tuloksista en ryhdy väittelemään, siihen oikeat henkilöt ovat yliopistolla. Kouluikäisten lasten vanhempana väitös herättää kuitenkin ajatuksia.
Teinköhän virheen jo ensimmäisen koulupäivän jälkeen, kun jouduin muistuttamaan lasta useaan kertaan päivän ainoasta kotitehtävästä? Tuskin. Ainakaan tutkimusnäyttöä ei ole kuin äitien virheistä.
Vanhemmat tarvitsisivat lisää rohkeutta olla vanhempia.
Kokemus on osoittanut, että kotitehtävien välttely on jokseenkin yleistä, voisi sanoa jopa normaalia, jos niin voisi sanoa. Sen sijaan vähemmän yleisiä lienevät itseohjautuvat alakoululaiset, jotka jo äidinmaidossa tai sen korvikkeessa ovat omaksuneet ”ensin työ, sitten huvi” -ajattelun ja ymmärtävät, että kavereiden kanssa voi viettää aikaa vasta kuin kotitehtävät on tehty.
Vanhemman tehtävä on varmistaa, että lapsi tekee kotitehtävät. Jos tehtävät ovat toistuvasti tekemättä, saa vanhempi koulusta viestin. Se viittaa siihen, että myös koulussa odotetaan vanhempien puuttuvan asiaan.
Läksyistä lapsi oppii paitsi oppiaineen asiaa, myös velvollisuuksista, joita elämässä tulee eteen kiihtyvään tahtiin.
Koulutien kuljettuaan patistuksesta ahdistuneet motivaationmetsästäjät siirtyvät työelämään, jossa esihenkilö ei välttämättä yhtä hyvin ymmärrä, että syy piileskelevään inspiraatioon saattaa johtua tekijän äidistä.
Koululaiset eivät tarvitse lisää aseita taistelussa sääntöjä ja rajoja vastaan. Sen sijaan vanhemmat tarvitsisivat lisää rohkeutta olla vanhempia: rajoittaa rakkaudella ja patistaa kun on pakko.
Kotitehtävistä joudun muistuttelemaan varmasti jatkossakin, jotta ne tulevat tehtyä ja koulu käytyä.
Ja tuskin jaksan odottaa siihen asti, että muksut kiinnostuvat kotitöistäkään oma-aloitteisesti.