Kolumni | Mustikka­vallankumous

Suuret mustikan mollukat ja sinervää satoa notkuvat varvut vilkkuvat vielä silmissäni, kun kirjoitan tätä. Kävin nimittäin marjametsällä. Tämä kesä on eittämättä yksi parhaista mustikan satovuosista, joita minä muistan, joten metsään kannattaa todellakin mennä ämpärin kanssa!

Marjoja poimiessani ajauduin pohtimaan, mikä oman ruuan keräämisessä, kasvattamisessa ja pyytämisessä on minulle niin syvästi tyydyttävää.

Vähitellenhän aletaan jo ymmärtää, että yksityiseen voitontavoitteluun ja jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalistinen talousjärjestelmä on selättämättömiltä tuntuvien ongelmiemme juurisyy: ilmastonmuutoksesta monimuotoisuuden hupenemiseen, sotateollisen kompleksin voitontavoittelun aiheuttamasta sotien kierteestä paikallisiin ja globaaleihin epäoikeudenmukaisuuksiin. Onko meidän todellakin helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin miljardöörien loppu, kuten The Ecologist -lehden toimittaja Brendan Montague on osuvasti kysynyt.

Onko meidän todellakin helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin miljardöörien loppu?

Olen sen tyyppinen ihminen, jonka sisäiseen maailmaan ja mielialoihin omien arvojen mukaan eläminen taikka niitä vastoin toimiminen vaikuttavat perustavanlaatuisella tavalla. Tajusin, että mustikoiden poimimisessa on kyse perinpohjaisesti antikapitalistisesta toiminnasta. Täten marjojen kerääminen on linjassa arvojeni kanssa. Violetit sormet ja ämpäri täynnä mustikkaa tuottavat minulle tästä (ja toki monesta muustakin) syystä suurta mielihyvää.

Marjoja ja sieniä poimimalla, kalaa kunnioittavasti pyytämällä ja kasvimaata pitämällä voi tehdä työtä, joka ei hyödytä tuhoisaa kasvutaloutta. Parhaassa tapauksessa voi jättää talvella maaperää ja elonkehää köyhdyttävät tuontihedelmät ja -vihannekset ynnä muut ostamatta ja pärjäillä erityisesti vitamiinien ja hivenaineiden osalta itse hankituin eväin.

Ja jos mustikoita alkaa kertyä yli omien tarpeiden, voi niitä viedä lahjatalouden hengessä myös esimerkiksi naapureille, sukulaisille tai ystäville, jotka eivät itse metsään pääse. Näin voi elvyttää yhteisöllisiä rihmastoja, joita teollinen fossiilikapitalismi on parisataa vuotta tehokkaasti repinyt risaisiksi.

Eläessämme mitä ilmeisimmin maailmanlaajuisen fossiilikapitalismin loppuvaiheita, tällaiset yhteydet alkavatkin jälleen nousta arvoonsa.

Monikansalliset suuryhtiöt ovat takoneet viime vuosina ennätysvoittoja, mikä on monien asiantuntijoiden mukaan osasyy käsistä karanneeseen inflaatioon. Kun inflaatio syö samalla tavallisten kansalaisten varallisuutta ja ostovoimaa, voimme huomata että käynnissä on entistäkin röyhkeämpi varallisuuden keskittäminen pyramidin huipulla oleville.

Tässä tilanteessa voi sekä säästää rahaa että saada kieron huumorinkin sävyttämää mielihyvää suuntaamalla antikapitalistisessa hengessä mustikkametsään.

Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja