Kolumni | Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu silti hyväksi ei milloinkaan

Tämä henkilökohtainen suosikkilausahdukseni löytyy vuonna 1969 Fredin laulamasta Roskisdyykkarin balladista. Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu – vai muuttuuko sittenkään?

Ennen kuin joku vetää palkokasvin siemenet uloimpiin hengityselimiinsä (suomennettuna: herneet nenään), haluan ihan alkuun huomauttaa, että tasa-arvo kuuluu kaikille, ja että jokainen ihminen on arvokas ja ihmeellinen juuri sellaisena kuin on. Piste.

Välillä mietin, että onko minusta tullut sellainen vanhan liiton jäärä, joka pyörittelee päätään ja tuhisee maailman menolle, koska ennen kaikki oli paremmin. Otan esimerkkinä unisex-vessat. Tämän aiheen ympärillä on riittänyt keskustelua ainakin omassa lähipiirissäni tämän vuoden aikana. Empiirisen havainnointini pohjalta olen tullut siihen lopputulokseen, että valtaosa tuntemistani ihmisistä kokee unisex-vessat kiusallisina.

Olin hiljattain erään uuden ravintolan avajaisissa, jossa tietenkin ajan hengen mukaisesti oli unisex-vessat. Illan edetessä myös itse eksyin tähän paljon puhuttuun kompleksiin. Tarpeilla käymisen jälkeen siirryin pesemään käsiäni, ja paikalla oli eritäin huoliteltu ja tyylikäs, noin kuusissakymmenissä oleva leidi. Nähtyään minut hän parahti: ”Herran jumala kun mä säikähdin”. Itse tyydyin toteamaan, että nyt meitä on kaksi. Katsoin äkkiä itseäni peilistä tarkistaakseni, olisiko leidin järkytyksen syy voinut selittyä sitä kautta. Mutta syy oli toisenlainen. Nainen kertoi, ettei ole tottunut siihen, että ravintolan vessassa on samaan aikaan miehiä. Tästä käsienpesukohtaamisesta seurasi hyvin mielenkiintoinen sukupolvien välinen keskustelu.

Kohtaamani nainen selvästi tiesi, mistä puhui. Hänen mielestään naisilla kuuluisi olla omat vessat. Perusteluja sateli oikealta ja vasemmalta. Ensinnäkin naiset menevät vessaan juttelemaan ystävättärien kanssa, jos ravintolassa esimerkiksi joku kiinnostava urho on käynyt tanssittamassa. Tämä mahdollisuus viedään pois, kun ei voi tietää, onko se urho viereisessä kopissa kusella.

Lista jatkui. Jos miehet eivät saa virtsaa aina sinne pönttöön osumaan kotonakaan, niin miten se voisi onnistua baarissa humalassa. Jokainen mies, joka on yöllä mennyt yökerhon vessakoppiin tietää, mistä tämä nainen puhui. Lattiat lainehtivat ureaa, ja onhan se suorittaminen hankalaa, kun pitää tukea itseään ja maapalloa käsillä kopin seiniä vasten. Yksi jää silloin oman onnensa nojaan.

Viimeisimpänä tuli se loppukaneetti: ”Eihän täällä voi edes pieraista”. Olin syvän hämmennyksen vallassa. Kiitin arvokasta leidiä keskustelusta ja jäin miettimään. Paljon perinteisiä asioita on muuttunut ja tulee muuttumaan. Osan kohdalla hyvä niin, ja osasta voi taas olla montaa mieltä. Jos itsellänikin on välillä haasteita pysyä muutoksen perässä, niin millainen haaste se on sitten itseäni vanhemmille sukupolville?

Ymmärrän tämän vanhemman leidin tuskan oikein hyvin ja tunnustan kuuluvani samaan heimoon. Ennen tämäkin asia oli paremmin. Ja taas viemättä mitään nykyhetkeltä ja ihmisarvolta pois.

Toisaalta, ehkä olemme olleet aikaamme edellä, koska meillä on ollut kotona unisex-vessa niin kauan kuin muistan – ja on muuten edelleenkin. Joten ei kai tämä ihan niin uusi juttu sitten olekaan.

Kirjoittaja on Radio Keskisuomalaisen juontaja.