Fedor Dostojevski kysyi teoksessaan Kirjoituksia kellarista: ”mitä voidaan odottaa ihmiseltä, olennolta, jolle on suotu näin merkilliset ominaisuudet?” Ja jatkoi: ”Syytäkää hänen ylitseen kaikkea maallista hyvää, upottakaa hänet kokonaan onneen […] tehkää hänet taloudellisesti niin tyytyväiseksi, ettei hänellä ole enää muuta tekemistä kuin nukkua, syödä piparkakkuja ja huolehtia maailmanhistorian keskeytymättömyydestä, niin siinäkin hän on ihminen ja silkkaa kiittämättömyyttään, häpäisemisen haluaan tekee jonkun törkeyden […] vain todistaakseen itselleen, että ihmiset ovat yhä ihmisiä eivätkä pianon koskettimia”.
Dostojevskin kirjoittaessa nämä rivit venäläiset kirjailijat olivat hurmioituneina utopioista. He kirjoittivat tarinoita ja tutkielmia, joissa kuvittelivat kuinka rapautumassa oleva Venäjän keisarikunta tulisi viimein korvatuksi yhteiskunnalla, josta puuttuisivat kärsimys ja ristiriidat. Nämä tulevaisuutta kuvaavat tarinat herättivät lukuisten yksilöiden mielikuvituksen siitä, kuinka spekulatiiviset ideat voitaisiin toteuttaa todellisuudessa teknologisina ja poliittisina ohjelmina.
Dostojevski ei kuitenkaan ollut vakuuttunut. Hän uskoi utopioiden olevan määritelmällisesti yhteensovittamattomissa ihmisluonnon kanssa. Ihmisluonto janoaa vapautta. Ihmiset olisivat mieluummin vapaita epätäydellisessä maailmassa kuin eläisivät täydellisessä maailmassa, joka rajoittaisi heidän vapauttaan. Dostojevskille utopioiden ja diktatuurin välinen raja oli epäselvä, ja tämän vuoksi utopian todelliseksi tekeminen johtaisi väistämättä ihmisten alistamiseen.
Kirjoituksia kellarista ei kuitenkaan ole ensimmäinen teksti, joka käsittelee utopioiden ja ihmisluonnon ongelmaa. Utopioiden ja ihmisluonnon välinen suhde oli askarruttanut ajattelijoita vuosisatojen ajan. Eri aikakaudet tuottivat usein vastakkaisia näkemyksiä tähän ongelmaan. Esimerkiksi Platon ei nähnyt mitään ristiriitaa utopian ja ihmisluonnon välillä, vaan utooppinen valtio oli päinvastoin ihmisluonnon mukaisesti järjestäytynyt hierarkkinen järjestelmä, jossa jokainen ihminen toimisi juuri luontonsa mukaisessa roolissa. Lukuisten erilaisten diktatuurien jälkimainingeissa monet länsimaiset ihmiset asettautuisivat varmasti Dostojevskin puolelle.
Utopioita muotoilleet ajattelijat ovat olleet harvoin kiinnostuneita vapaasta tahdosta. He etsivät vastauksia ihmiskunnan suurimpiin kysymyksiin muun muassa pysyvästä onnellisuudesta ja täydellisen oikeudenmukaisuuden rakentamisesta. Näiden kysymysten käsittelyssä he väistämättä joutuivat kulkemaan ihmisluonnon ja maailmankaikkeuden lainalaisuuksien selvittelyn läpi. Useat heistä eivät pitäneet ihmiskunnan vapaudesta saatikka vapaasta tahdosta, koska se näytti johtavan kaaokseen ja välttämättömään verenvuodatukseen. He etsivät selkää käsitettä tai periaatetta, joka voisi ohjata ihmiskuntaa oikeaan suuntaan. Platonille ohje löytyi filosofiasta, Augustinukselle ohjeet antoi Jumala, Nikolai Tšernyševskiä ohjasi vankkumaton usko kapitalismin romahtamiseen ja niin edelleen.
Historia näyttäisi kuitenkin antaneen voittokäden Dostojevskille. Historiaa tarkastelemalla päätyy helposti ajattelemaan, että ihmiskunnan pyrkimykset toteuttaa utopioita ovat päätyneet katastrofaalisiin epäonnistumisiin, ja tämän vuoksi utooppisessa ajattelussa on jotain pahasti pielessä. Vaikka utooppinen ajattelu ja utopiakirjallisuus onkin saattanut tuottaa todellisia dystopioita, ne ovat kuitenkin inspiroineet lukuisia sukupolvia luovaan ajatteluun. Utopiat kuvaavat inhimillistä kykyä nähdä annetun hetken ja tilanteen yli. Tällaisen näkymän saavuttaminen on välttämätöntä, kun etsimme ratkaisuja oman aikakautemme suuriin ongelmiin.
Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.