Kolumni | Nyt äkkiä ulos! Pääasia, että on ulkona!

Kun tuli ensimmäiset lämpimät kevätpäivät, tajuntaan iski ajatus: nyt ulos. Katsoin ikkunasta ja kotipiha muistutti laskettelurinteitä. Voin mennä ulos, mutta en voi tehdä siellä mitään. Lähdin kävelemään ja välillä seisoin silmät kiinni auringon lämmössä.

Seuraavaksi aurinko paistoi lämpimästi sohvalle, kun podin toukokuun alussa koronaa. Olisi ihana mennä ulos, mutta kun ei voi eikä jaksa.

Sitten tulivat toukokuun viimeiset viikot ja kevät tuli rytinällä. Kotipihassa alkoi tapahtua: rikkaruohot nousivat maasta, samoin krookukset ja seuraavana kevät-esikot sekä tulppaanit.

Päässä takoi ajatus: Nyt on pakko olla ulkona niin paljon kuin mahdollista, kun aurinko paistaa ja lumet hävisivät. Koskaan ei tiedä kuinka kauan tätä ihanuutta kestää: nyt on nautittava auringosta ja keväästä, kun se vihdoin tuli.

Sisimpään iskee keväisin ihmeellinen levottomuus, jota jatkuu koko kesän. Kun on lämmintä ja valoisaa, on pakko olla ulkona ja puuhata siellä jotain; mitä tahansa. Tai jos ei puuhaile, voi lukea vaikkapa kirjaa; pääasia, että on ulkona.

Viime kesän hellejakson aikana huomasin toivovani, että kunpa sataisi edes yhtenä päivänä ja saisi olla sisällä ilman huonoa omaatuntoa. Kun se päivä tuli, lösähdin sohvalle ja katsoin tv:stä ihan mitä tahansa.

Kuka pystyy istumaan hienosti sisustetulla patiolla, kun on vuosikymmenen pahin hyttyskesä?

Samalla, kun toivoo sadetta, iskee paniikki. En kai nyt vaan aiheuta toiveellani maakuntasadetta, kuten isälläni oli tapana sanoa. Se oli sade, joka jatkui päivätolkulla (tai siltä ainakin lapsesta tuntui) ja kesälomalla ei voinut tehdä pienessä saaressamme oikein mitään. Tai kummasti sitä lapsi keksi silloinkin tekemistä. Loin kaupan venevajaan, luin kirjoja leikkimökissä ja sateella oli kiva käydä uimassakin. Mutta sadetta ei saa suomalainen toivoa sadekuuroa enempää!

Kun ulkoilukausi alkaa, samalla ainakin naiset huomaavat likaiset ikkunat ja miettivät kaikkia kodin tekstiilejä, jotka pitää pestä kesällä.

Niistäkin iskee ahdistus, että olisi pakko pestä ne juuri silloin, kun aurinko paistaa ja on kesätuuli.

Kevät ja kesä ovat vähän kuin joulu, sillä niihin liittyy paljon odotuksia ja kummallisia ajatuksia. Kun asumme Pohjolassa, jossa on pimeää kuukausitolkulla, valon palaaminen keväällä on jotain todella mullistavaa. Yhdestäkään minuutista auringossa ei voi tinkiä.

Kävimme lapsuudessani kesälomareissulla parikin kertaa Pohjois-Norjassa. Ihmettelin lapsia, joiden ei tarvinnut mennä nukkumaan iltakymmeneltä.

Tuntui tosi villiltä, että lapset saivat olla ulkona niin myöhään.

Sama toistui omillekin lapsilleni, joille jouduin kevään tullen selittämään, että ulkoa on tultava iltapalalle ja mentävä nukkumaan, vaikka on valoisaa.

Kun katselen erilaisia mökkiohjelmia, niissä on rakennettu kesänviettopaikoille omia osastojaan ulkona olemiseen.

Umpirealistina en voi olla miettimättä, että kuka kerää sateen tullessa ne kaikki lampaantaljat ja tyynyt pois ulkoa, kun sade yllättää tai kuka pystyy istumaan hienosti sisustetulla patiolla, kun on vuosikymmenen pahin hyttyskesä?

Ja ne kesäkeittiöt. Ovat varmaan ihan kivoja, mutta kuka jaksaa kantaa astioita ja ruokia edestakaisin sisälle ja ulos. Olenko laiska vai enkö vain ymmärrä koko touhun logiikkaa? Toki itsekin joskus juon kahvit tai syön ulkona (ellei ole ilmassa liikaa itikoita, paarmoja tai mäkäräisiä), mutta laitan ruuan mieluummin keittiössä kuin kannan kaikki ruuat ensin ulos.

Meillä on varmaan myös Suomen ainoa kesämökki, jonka pihassa ei ole grilliä.