Tiesitkö, että nykyään melko laajassa käytössä oleva henkilökohtaisen hiilijalanjäljen käsite kehitettiin alunperin vuonna 2004 öljy-yhtiö British Petroleumin pr-työhön? Käsitteen tarkoitus on ollut kääntää ilmastonmuutosta koskeva poliittinen keskustelu fossiiliyhtiöistä tavallisiin kansalaisiin ja heidän kulutustottumuksiinsa, jotta bisnes voisi jatkua kuin ennenkin.
Tämä likainen pr-temppu, kuten öljy-yhtiöiden pitkään ruokkima ilmastonmuutosdenialismikin, vei keskustelun ja tarvittavat toimet pitkäksi aikaa sivuraiteille. Järjestelmätason muutosten sijaan on keskitytty ihmisten kulutusvalintoihin sekä teknologisiin vippaskonsteihin.
Poliitikoille tällainen puheenparsi on ollut tervetullut, sillä todellisten ja vaikuttavien toimien ajaminen voisi puraista kannatuksesta siivun pois vaaleissa.
Hiilijalanjälkilaskureilla ynnä muilla propagandatempuilla onkin saatu ihmisiä syyllistymään ja vertailemaan itseään muihin, kuten kulutuskulttuurissa on tapana tehdä. Syyllistyminen aiheuttaa kielteisiä tunteita, kuten häpeää, ja mikäpä sen sattuvampi paikka purkaa näiden tuntojen aiheuttamaa katkeruutta kuin ilmastonmuutoksesta muistuttavat aktivistit.
Vaikka ympäristöliike Elokapinan yksi perusperiaatteista on syyllistämisen ja häpeään saattamisen välttäminen, silti moni kohdistaa syyllistymisestään aiheutuvan raivon täysin aiheettomasti juuri elokapinalaisiin. Todellisuudessa syyllisyyden tunteita ovat yllyttäneet ylikulutuksesta hyötyvien pääomien palveluksessa olevat mainosnikkarit ja mediat.
Näin on saatu hajotettua ainoa todellinen muutosvoima valtarakenteita vastaan, mikä meillä tavallisilla kansalaisilla on: ihmisten liittyminen yhteen.
Olen itsekin osunut samaan ansaan ja kirjoittanut aikoinaan monta kulutuskriittistä kolumnia, joissa olen penännyt ihmisiltä yksilöinä kohtuullista elämäntapaa ja kulutustason laskemista. Oman kulutustason lasku on toki edelleen aiheellista, mielekästä ja se voi johtaa parempaan elämänlaatuun.
Samalla on kuitenkin tajuttava, että ”jos kaikki toimisivat näin, maailma pelastuisi” on utopistinen ajatus niin kauan kuin yhteiskuntajärjestelmä ohjaa ihmisyhteisöjä kollektiivisesti väärään suuntaan.
Olennainen kysymys tulevaisuuden kannalta ei siis ole se, mitä sinulla oli tänään lounasaikaan lautasellasi. Olennaista on muun muassa se, millaisella taloudellisella toiminnalla nykyisessä maailmantilanteessa saa edelleen tavoitella voittoa ja millä tavoin tällaista toimintaa pitäisi säännellä.
Ylikulutukseen perustuva kapitalistinen talouskasvujärjestelmä on muutettava, sillä sen, ja sen ehdoilla toimivan demokratian keinoin nykyisenkaltaisen elämän perusedellytysten tulevaisuus on eittämättä synkkä.
Mahdollisuudet eivät piile yksilöiden kulutusvalinnoissa eivätkä äänestyspäätöksissä, vaan siinä, että ihmiset yhdistyisivät rauhanomaiseksi joukkovoimaksi, joka vaatii elinkelpoista tulevaisuutta niin nykyisille kuin tulevillekin sukupolville, ihmisille ja kaikille lajeille.
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.