Walter Lippmann kirjoitti vuonna 1920 enteellisesti, että vallitseva demokratian kriisi on seurausta journalismin kriisistä. Lippmann uskoi, etteivät kumpikaan, demokratia tai lehdistö, selviäisi siitä, että toinen rapautuisi.
Sekä demokratia että lehdistö kärsivät myös kaikista niistä psykologisista vinoumista sekä luottamuskriisistä, jotka olivat aikakaudelle tyypillisiä.
Lippmann todisti ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä Vietnamin sodan aikana, kuinka valtiot tuottavat kansalaisissaan yksimielisyyttä hyödyntäen pelkoja, ennakkoluuloja ja epäinhimillistämällä vihollisia. Nämä kokemukset vaikuttivat Lippmannin käsityksiin julkisesta tilasta, lehdistön ja median keskeisestä roolista, joka on välttämätön edellytys demokraattiselle elämänmuodolle.
Lippmann oli vakuuttunut, että lehdistön tulee ennemminkin kamppailla totuuden puolesta kuin puolustaakseen sitä tai tuota mielipidettä. Hänelle todellinen vihollinen oli tietämättömyys, joka vaivaa väistämättä meitä kaikkia. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että maailma kerrotaan meille ennen kuin voimme sen todellisuudessa nähdä.
Kuvittelemme valtaosan asioista ennen kuin voimme ne todellisuudessa kokea.
Kuvittelemme valtaosan asioista ennen kuin voimme ne todellisuudessa kokea. Näin ennakko-oletukset säätelevät kaikkia havaintojamme. Tämä on tilanne, ellei sitä kyetä koulutuksellisesti murtamaan.
Erityisen vaaralliseksi tilanne äityy, jos uutisointi ja mielipiteiden ilmaisu sekoitetaan systemaattisesti. Lippmannin mukaan kansalaisten mahdollisuus päästä käsiksi objektiiviseen informaatioon on edellytys yhteiskunnalliselle terveydelle ja arvostelukyvylle. Objektiivisen informaation saatavuus olikin hänelle tärkeämpää kuin mielipiteen ilmaisun vapaus.
Objektiivisuus ei kuitenkaan ollut hänelle journalismin tavoite vaan menetelmä. Objektiivisuudessa erotettaisiin toisistaan asioihin liittyvät tosiasiat ja arvot. Tosiasioita koskevat väitteet voitaisiin periaatteessa osoittaa oikeiksi tai vääriksi. Arvot taas nähtäisiin tietoisiksi tai tiedostamattomiksi preferensseiksi siitä, millainen maailman tulisi olla.
Objektiivisuuden menetelmällä oli tarkoitus päästä käsiksi erilaisten mielipiteiden takana olevaan informaatioon. Kamppailu tulisikin käydä tuossa takamaastossa, koska tuolloin lehdistö ja media suojelisivat julkista intressiä, jota erityiset intressit pyrkivät kaikin keinoin heikentämään.
Lippmann ajatteli, että raportointi ja avoimuus lähteiden suhteen olivat oiva väline, jonka avulla lehdistö ja media voivat tukea kansalaisia muodostamaan omia kantojaan ja näin suunnistamaan älykkäämmin monimutkaisessa maailmassa.
Teoksessaan Phantom Public Lippmann kirjoittaa, kuinka vaarana oli, että kansalaiset tuntevat itsensä takarivissä istuviksi kuuroiksi sivustakatsojiksi. Tuolloin ihmiset eläisivät maailmassa, jota he eivät voi nähdä, ymmärtää ja ohjata.
Juuri tämän vaaran välttämiseksi ja demokraattisen elämänmuodon turvaamiseksi, erilaisissa mediamuodoissa toimivien journalistien tulisikin olla tiedon etsijöitä, ei sen suojelijoita.
Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.