Näin toukokuun alussa illat ovat jo valoisia, mutta silti pimeä on ehtinyt kätkeä maiseman ikkunani takana, kun kirjoitan tätä kolumnia kynttilän valossa.
Mistä kirjoittaisin, kun missään ei tunnu olevan mitään mieltä? Mistä kirjoittaisin, kun ajatukseni vaeltavat siinä määrin pessimistisillä poluilla, etten välttämättä haluaisi muita niillä kuormittaa? Pystyisinkö vaihteeksi kirjoittamaan jotakin, josta tulisi lukijoille hyvä mieli ainaisten ongelmien vatvomisen sijaan?
Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät ajattelemaan sotaa, pandemiaa tai sään ääri-ilmiöitä yksittäisinä kriiseinä, joiden jälkeen taas palataan ”normaaliin”. Moni meistä on kuitenkin taipuvainen näkemään tapahtumat pidempänä jatkumona, jonka lopputulemana kestämätön elämäntapa osoittaa oman mahdottomuutensa.
Melkein koko aikusikäni olen vaivannut päätäni näillä asioilla. Aiemmin kyse oli lähinnä älyllisestä ja teoreettisesta sutkauttelusta. Koin itseni tärkeäksi, kun sain kirjoittaa ja puhua vakavista aiheista, joskus vähän saarnaavaankin sävyyn.
Ajattelin tekeväni näin pienen osani suuressa muutoksessa, joka voisi johtaa kestävään yhteiskuntaan. Uskoinko joskus, että niin käy? Tuskin, mutta tekemäni asiat tuntuivat silti merkityksellisiltä.
Pystyisinkö vaihteeksi kirjoittamaan jotakin, josta tulisi lukijoille hyvä mieli ainaisten ongelmien vatvomisen sijaan?
Mutta mitä haluaisin sanoa nyt, mikä on merkityksellistä, kun niin yhteiskunnalliset kuin luonnonjärjestelmienkin kriisit konkretisoituvat, ja hiekka tuntuu valuneen tiimalasin pohjalle? Kun maailma, johon olen kasvanut, lipuu kaihoisasti pois.
Välillä tekisi mieli vain luovuttaa kyynisyydelle, mutta yritän muistuttaa itseäni Václav Havelin sanoista: Toivo on vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitystä riippumatta siitä, miten käy.
Kauneus ei ole kadonnut maailmasta, vaikka välillä synkkien uutisten virta tuntuukin masentavalta. Tästä muistuttivat minua ikkunasta kuvastuneet auringonlaskun kultaamat männynlatvat sinitaivasta vasten, kun aiemmin illalla avasin eteeni tyhjän tekstitiedoston.
Aamuisin kevään konsertti raikaa, kun rastaat, peipot ja tiaiset laulavat, kurki huutaa muinaisuutta kaikuvalla äänellään kauempana suolla ja taivaanvuohi mäkättää taivaan korkeuksissa. Tämäkin on olemassa.
Vaikka kaikki tuntuu välillä kovin uhatulta ja hauraalta, tuollaisina hetkinä on vaikea olla tuntematta tyytyväisyyttä, iloa ja rakkautta. Ja rakkaus johtaa tekoihin. Muiden auttamisesta tulee aina hyvä mieli. Olivat autettavat sitten ihmisiä, lintuja, rupikonnia, puita, paikkoja tai muita.
Vaikka ajat olisivat huonommatkin, ei hyvistä teoista saatu nostattava riemunkokemus katoa. Tuli se sitten ohikulkijalta pudonneen lapasen palauttamisesta tai muiden olentojen huomioimisesta omassa puutarhassa.
Vaikka pienet tekomme eivät välttämättä tuo maailmanrauhaa tai pysäytä ilmastonmuutosta, jollekin niillä on aina väliä.
Ne takaavat sen, että maailma on piirun verran parempi paikka kaikille elää. Ja jos vain haluaisimme, yhdessä pystyisimme vielä suurempiinkin asioihin.
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.