Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni | Mihin tarvitaan lehden teossa mehiläisvahaa ja puukkoa?

Minulla on ollut joskus ilo kertoa nuoremmille kollegoille miten lehtiä tehtiin ennen. Vastaanotto on ollut tyyliin ”ei voi olla totta”, ”siis millä puukolla ja teipillä” ja ”miksi menit itse lehtipainoon?”

Kun tänä keväänä ulkoasu-uudistuskoulutuksissa on opastettu esimerkiksi uusien juttupohjien valintaan tai mietitty tuleeko pyöreään kuvaan kuvateksti, me mietimme Jämsässä kaupunkilehteä tehdessä vielä 1990-luvulla, vedetäänkö teipillä kuvan ympärille millin vai 1,5 millin teippinauha. Tai onko varastossa tarpeeksi mehiläisvahaa, jolla palstat laitettiin kiinni paperisille sivupohjille.

Vahamyllyn kanssa sai olla tarkkana ja ripeä liikkeissään, etteivät tekstit ja rasteroidut valokuvat pulahtaneet kuumaan vahaan. Alkuaikana vahaan mulahtikin tekstipalstoja, kun en napannut pyörivästä telasta tarpeeksi nopeasti palstaa pois.

Jo vuosikymmenet tietokoneella valmiiksi tehdyt sivut ovat menneet muutaman ihmisen ja tietokoneohjelman kautta lehtipainoon. Muistan hyvin nekin ajat, kun lähdin 1980-luvun lopulla tietokonelerpun kanssa Korpilahti-lehden toimituksen viininpunaisella Ladalla Vespuolen kautta Joutsaan. Lossilla oli Kärkisissä aikaa katsella kauniita maisemia, ja sitten annoinkin muille menijöille tilaa mennä ensimmäiseen ylämäkeen, sillä Ladan kulku ei ollut kovinkaan räjähtävää.

Joutsan Seutu -lehdessä lerpulla olleet tekstit saatiin tulostettua pimiössä palstoiksi, ja sen jälkeen palstoja vahattiin ja taitettiin puukkotaittona sivupohjille. Silloin ei taitto ollut millin tarkkaa, vaan silmämääräisesti katsottiin, että nyt sivu näyttää hyvälle. Minustakin tuli vuosien aikana melko taitava leikkausveitsen käyttäjä, vaikka puukkotaitto tuntui aluksi vaikealta. Lehden valmiiksi saamiseen meni siis kokonainen työpäivä kaikkine työvaiheineen ja ajomatkoineen. Lopuksi valmiit sivut laitettiin isoon laatikkoon ja linja-autolla Joutsasta kohti Pieksämäen lehtipainoa.

Silloin ei taitto ollut millin tarkkaa, vaan silmämääräisesti katsottiin, että nyt sivu näyttää hyvälle.

Kun samaista Korpilahti-lehteä painettiin 1980-luvun puolivälissä Jämsässä, lehden painokuntoon saattamiseen tarvittiin muun muassa konekirjoittaja, oikolukija, kuvien reproaja ja taittaja. Tätä ennen jutut ja valokuvat oli lähetetty edellisenä päivänä toimituksesta Matkahuollon kautta kirjekuoressa lehtipainoon. Lehden mustavalkoiset valokuvat tein itse toimituksen pimiössä. Tätä ennen olin kehittänyt filmit kehityspurkissa. Elimme 24 ja 36 ruudun filmirullien aikaa ja digikameroista ei osattu silloin edes haaveilla.

Kun Jämsässä kaupunkilehti Vekkarissa tuli käyttööni 1990-luvulla taitto-ohjelma, se mullisti maailmani. Näin kuinka paljon juttuun mahtuu vielä tekstiä ja sain laitettua kuvankin sivulle ilman mehiläisvahaa.

Olen tehnyt lehtiä sähköttömällä kirjoituskoneella, sähköisellä sellaisella sekä hyvin monenlaisilla tietokoneilla. Kun olin kesätoimittajana Keskisuomalaisessa 1980-luvun alussa, käytössä oli tietokone, jossa sai vaihtaa sanojen ja kappaleiden paikkaa! Se oli sellainen uudistus, josta olin osannut vain unelmoida. Keskisuomalaisen tietokoneita tultiin ihmettelemään kaukaakin ja toimittajat saivat esitellä uutta työtapaansa monille vierailuryhmille.

Ilman tietokonetta kirjoitin kesätoimittajapestin jälkeen Korpilahdella yhtään pidemmistä jutuista vähintään kaksi versiota, sillä jutun rakennetta ei voinut kirjoituskoneella kirjoittaessa muuttaa. Korjauslakkaakin tuli käytettyä aika paljon. Paluu entiseen työtapaan tuntui hyvin työläältä.

Tekninen osuus työssä on tullut koko ajan helpommaksi, mutta itse toimittajan työtä se ei ole muuttanut. Voisin kuvitella, että entisillä työtavoilla vaadittaisiin nykyisissä avotoimituksissa huippuunsa vietyä keskittymistä, jotta jutut saataisiin valmiiksi. Ennen kirjoittamista pitäisi olla mielessä valmiina jutun rakenne ja sitä ei sitten muutettaisi. Ja kirjoitusvirheitä ei saisi tulla.

Olen ottanut työurallani jokaisen lehtiuudistuksen ilolla vastaan. Se on tuonut aina jotain uutta ja hyvää tullessaan. Toki on ollut joitakin uudistuksia, jotka on tehty ulkoasu edellä ja ei ole mietitty kuinka paljon jokainen osio vaatii työtä.

Uusi Suur-Jyväskylän Lehti on entistä selkeämpi niin tekijöille kuin toivottavasti myös lukijoille.

Kaikkien uudistusten jälkeenkin kaipaan lehden tekoon joskus sitä rauhoittavaa lossimatkaa. Mutta sekään ei enää onnistuisi, sillä Kärkisissä on silta.

Kirjoittaja on Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja