Kolumni
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.
Olen syntynyt 80-luvun lopussa ja elänyt ensimmäiset vuosikymmeneni kylmän sodan päätyttyä. Toiveikkaassa ilmapiirissä, jossa vaurastuminen, kansainvälinen yhteistyö ja vakaus näyttivät rikkaassa hyvinvointivaltiossa elävän ihmisen silmin vievän maailmaa kohti parempaa.
Yhteiskunnallinen tietoisuuteni alkoi orastaa teini-ikäisenä. Joitain säröjä kehitysoptimistiseen maailmankuvaani ilmestyi varmaan jo syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen ja pari vuotta myöhemmin, kun Yhdysvallat aloitti tekaistuin perustein satoja tuhansia uhreja vaatineen Irakin sodan.
Muutama vuosi myöhemmin olin juuri aloittanut yliopiston, kun finanssikriisi iski. Ilmastonmuutoskin herätti yhä laajempaa huolta. Ehkä asiat eivät olleetkaan niin hyvin hallinnassa kuin yleisesti uskottiin?
Valtavirtaisesta kehitysuskosta poikkeaviin asiantuntijanäkökulmiin perehdyttyäni aloin havahtua siihen, että moderni vaurauden aikakausi ei ehkä jatkukaan loputtomiin. Olemassa olevan järjestyksen järkkyminen ei tuntunut kuitenkaan todelliselta mahdollisuudelta tai ainakin se oli jossain hamassa tulevaisuudessa.
Moni epätodellinen asia tuntuu yhtäkkiä aidosti mahdolliselta.
Ilmastonmuutoksen konkretisoituminen, koronapandemia ja nyt Putinin laiton hyökkäyssota Ukrainassa ovat tuoneet tähän muutoksen. Moni epätodellinen asia tuntuu yhtäkkiä aidosti mahdolliselta.
Viime vuosisatojen aineellinen kehitys pohjautuu kasvavalle energiankäytölle. Helposti saatavilla olevan energian varassa yhteiskuntarakenteet ovat monimutkaistuneet ja punoutuneet ympäri maailman.
On syntynyt illuusio vääjäämättömästä kehityksestä kohti vaurasta ja vakaata maailmanjärjestystä, joka perustuu kasvuun. Illuusion valheellisuus on toki ollut maapallon väestön vähäosaisille aina arkista todellisuutta.
Mutta mitä tapahtuu, kun helpoimmat energiavarat on hyödynnetty ja loputkin niistä pitäisi jättää hyödyntämättä elämän perusedellytysten suojelemiseksi? Vakautta turvaavat monimutkaiset rakenteet alkavat horjua, kun kasvavalla energiankulutuksella aiemmin padottu entropia alkaa purkautua.
Historia ei olekaan ohi. ”Globaalien hallintorakenteiden alta paljastuu perinteinen geopolitiikka, missä tärkeitä ovat alueellinen hallinta sekä sotilaallinen ja taloudellinen kilpailukyky”, kirjoittaa Pasi Takkinen vuonna 2012 julkaistussa pamfletissaan Ympäristöliike 2000-luvulla.
Aikamme suuret kriisit on tarkoitus ratkaista sopimuksille perustuvissa kansainvälisissä instituutioissa. Mutta miten, jos samaiset instituutiot ovat nekin syvenevässä kriisissä? Glasgow’n ilmastokokouksen epäonnistuminen on vain yksi esimerkki tästä.
Huoltovarmuuden ja omavaraisuuden lisäämiseksi sekä elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien turvaamiseksi voitaisiin tehdä vielä paljon, jotta yhteiskunnat eri puolilla maailmaa olisivat paremmassa asemassa globaalin systeemikriisin edetessä.
Toinen vaihtoehto on pitäytyä siinä uskossa, että elämme yhä vakaata ja hallittavaa aikaa, ja että keisarilla on vaatteet yllään.