Esa Linnan kolumni | Havaintoja, parte 2

Kolumni

Kirjoittaja on viestinnän asiantuntija ja Nuorisotyö-lehden päätoimittaja

Viime kolumnia kirjoittaessani olin viettänyt appivanhempieni luona lähes kuukauden Italiassa. Minulta pyydettiin viime kolumnini jälkeen havaintoja italialaisesta ruoasta ja siihen liittyvästä kulttuurista. Tämä kolumni ei kuitenkaan riitä aivan kaikkeen, mistä haluaisin kertoa. Olen käynyt Italiassa 12 vuoden ajan melko usein töiden, vapaa-ajan ja perheen vuoksi. Ruoka on ollut jokaisella kerralla erityisen suuressaroolissa.

Helpointa lienee aloittaa pizzasta. Italialaiset pizzat eroavat suomalaisten pizzerioiden lätyistä siinä, että Saapasmaan pizzoissa ei ole kovin paljon yleensä täytettä. Pari-kolme riittää aivan hyvin. Yhtä perinteistä italialaista pizzaa ei kuitenkaan ole, sillä pohjan paksuuskin vaihtelee sen mukaan minkä alueen pizzaa ravintolassa tarjotaan.

Täytteistä olen ihastunut erityisesti radicchioon eli suomalaisittain punasikuriin. Sen pahin kitkeryys häviää uunissa ja tilalle tulee hieman makeutta. Radicchio-gorgonzola-mozzarella -pizza onkin parasta kasvispizzaa, mitä olen koskaan syönyt. Sekasyöjänäkin valitsen täytteeksi usein ennemmin radicchion kuin jonkin lihavaihtoehdon.

Jos joku haluaa kysyä ananaksesta: en ole yhdessäkään Italian pizzeriassa nähnyt täytevaihtoehtona ananasta – enkä kanaa. Sen sijaan olen syönyt pizzaa, jonka päällä on ranskalaisia. En aivan ymmärtänyt tätä konseptia, mutta syödäänhän toisaalta Seinäjoella pinaattilettuja jauhelihakastikkeella.

Pastaa syödään Italiassa yhtä paljon kuin perunaa Suomessa. Myös muutaman kuukauden ikäisille vauvoille on olemassa omaa, hyvin pienikokoista pastaa saatavilla. Yleensä pastaa on tarjolla lounaalla.

Kuten pizzojen kohdalla, ovat kastikkeet hyvin simppeleitä. Usein riittää pelkkä maukas tomaattikastike, mutta joskus mukana on vaikkapa äyriäisiä.

Eräs suosikkiateriani on spagetti all’amatriciana, jonka resepti löytyy soossistaan ylpeän Amatricen kunnan verkkosivuilta. Kastike sisältää possun poskea (tai pekonia/pancettaa), ekstra-neitsytoliiviöljyä, valkoviiniä, San Marzano -tomaatteja (tai kuorittuja tomaatteja), chiliä, pecorino-juustoa ja suolaa.

Mainittakoon vielä, että kana ei kuulu Italiassa myöskään pastaan.

Ruoka on kokonaisuudessaan italialaisille tärkeä asia. Ruoasta puhutaan paljon. Tämän huomaa esimerkiksi vaimoni ja anoppini päivittäisistä kuulumisista. Lounaalle ja päivälliselle yhdessä kokoontuminen on tärkeää eikä pöydästä ole mikään kiire pois.

Siinä missä Suomessa mätetään kaikki mahdollinen yhdelle lautaselle pääruokaa, lisuketta ja salaattia myöten, Italiassa syödään ruoat erikseen. Jos päivällisellä on vaikkapa kalaa, laitetaan lautaselle vain kalaa. Tämän jälkeen voidaan syödä mahdollisia lisukkeita ja erikseen viimeisenä salaatti.

Ruokien kastikejäämät pyyhitään syötäväksi tarkoitetulla leivällä, joka kiertää pöydässä, ja josta revitään itselle sopivan kokoisia palasia. Ruokajuomana on usein vesi tai viini. Viini ei ole kaupassa paljon kalliimpaa kuin pullotettu vesi.

Suomessa on asiat verrattain hyvin, mutta on pakko myöntää, että pelkän ruoan vuoksi haaveilen Italiaan pysyvästi muuttamisesta. Siellä kun syödään paljon, mutta ruoan jälkeen ei ole ähky.