Jari Lindströmin kolumni Tilataidetta vai taulutelevisio?

Kirjoittaja on Radio Keskisuomalaisen juontaja, joka tykkää katsoa hirsiseinän sijaan televisiota.

Rakas sairaalamme Nova on ollut otsikoissa monesta syystä. Budjetti karkasi kuin vappupalloni kirkkopuistossa 80-luvulla. Myös sairaalan väri on kirvoittanut kielenkannat puolesta ja vastaan. Ja potilastietojärjestelmä Asteri – no, ei mennä nyt siihen. Sen sijaan kysyn: Miksi huippumodernista sairaalastamme puuttuu meille suomalaisille täysin korvamaaton hoitomuoto? Nimittäin televisio.

En voi kutsua itseäni sairaaloiden kokemusasiantuntijaksi. Ensimmäinen visiittini suuntautui Rovaniemen Keskussairaalan vuonna 1982, kun kävin siellä syntymässä. Heti perään vuonna 2006 päädyin samaan sairaalaan kaaduttuani laskettelurinteessä. Ja nyt sitten aivan vastikään, välipäivinä, ärhäkkä keuhkokuume veti maallisen tomumajani sellaiseen kuntoon, että suunnaksi tuli maakuntamme uusi uljas sairaala.

Novassa on panostettu potilasviihtyvyyteen ja turvallisuuteen. Viihtyvyyttä on perusteltu runsaalla taiteen määrällä ja yhden hengen huoneilla.

Kaikki kunnia taiteilijoille ja suunnittelijoille, mutta sairaalahuone ilman televisiota on kuin hotellihuone ilman sänkyä. Jotain oleellista puutuu.

Tiesin, että Novasta löytyy parisataa vuotta vanha höylätty hirsiseinä ja valotaidetta. Kun 40 asteen kuumeessa astelin sisään päivystykseen, linnut lauloivat, vaikka ulkona oli pimeää ja elohopea reippaasti pakkasella.

Tieto siitä, että sairaalassa on paljon taidetta, ei lämmitä, kun sitä ei erityksestä pääse edes katsomaan.

Yhdistelmä oli absurdi. Astuin sisään mustaan laatikkoon, jossa linnut laulullaan toivottivat minut iloisesti tervetulleeksi sairastamaan. Tsrip, tsirp! Tuonelan joutsenen ääntä en tunnistanut. Uskoisin sen olevan ruma ja äänekäs.

Vietin vajaan viikon sairaalahoidossa, ja itse hoidosta tai henkilökunnasta minulla ei ole kuin pelkkää hyvää sanottavaa. Hoito oli erittäin hyvää. Kiitos siitä!

Mutta palataanpa alun kysymykseen: tilataidetta vai taulutelevisio?

Vietin valtaosan ajastani vuodeosastolla sängyssä, tuijottaen kattoon tai seinään, koska TV:tä ei ollut. Useimpien nykyihmisten puhelimista löytyy toki suoratoistopalvelut ynnä muut viihdykkeet, mutta pienen kännykkäruudun tihrustaminen ei vain tuntunut oikealta. Kaipasin televisiota.

Tutkitusti taide ja kulttuuri tekevät meille ihmisille hyvää, mutta väärässä paikassa ne vain nostavat verenpainetta ja harmitusta. Ainakin minulla.

Sänkyni toisessa päädyssä seinällä oli taidetta, mutta hitto kun sekin oli väärässä päädyssä. En saanut edes siitä nauttia. En tiedä, olisiko Kymppiuutiset tai Emmerdale nopeuttanut toipumistani, mutta ei sitä ainakaan aulan hirsiseinä tehnyt.

Tieto siitä, että sairaalassa on paljon taidetta, ei lämmitä, kun sitä ei erityksestä pääse edes katsomaan. Sitä paitsi, kuinka voimaannuttavaa on mennä sairaalassa tuijottamaan vanhaa höylättyä hirsiseinää, kun on tylsää?

En käynyt edes sairaalasta lähtiessäni katsomassa koko seinää, koska minulle se symboloi televisiotonta, tylsää sairaalahuonetta.

Minä valitsisin telkkarin.

Terveyttä, rakkautta ja huumoria vuoteen 2022!