Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.
Stanfordin yliopistossa toteutettiin vuonna 1975 itsemurhia koskeva tutkimus. Osallistuneille opiskelijoille jaettiin kaksi itsemurhaviestiä. Toinen viesteistä oli väärennös ja toinen oikea. Opiskelijoiden tehtävänä oli tunnistaa aito itsemurhaviesti. Joillekin opiskelijoille tuli onnistumisen kokemus, kun heille kerrottiin heidän tunnistaneen 25 kirjeparista jopa 24 oikeaa viestiä. Toisilla ei käynyt aivan yhtä hyvin, koska he tunnistivat ainoastaan 10 aitoa viestiä.
Kuten usein psykologisissa tutkimuksissa, asetelma oli kuitenkin lopulta huijausta. Vaikka puolet itsemurhaviesteistä olivatkin aitoja, tunnistustehtävässä saadut tulokset eivät olleet totta. Tunnistustehtävässä onnistuneet opiskelijat eivät olleet todellisuudessa yhtään sen tarkkanäköisempiä kuin ne, joilla arviot olivat kertomuksen mukaan menneet enimmäkseen pieleen.
Petos paljastettiin osallistujille tutkimuksen toisessa vaiheessa. Opiskelijoille kerrottiin, että koeasetelman tarkoituksena oli oikeasti mitata heidän reaktioitaan oikeassa tai väärässä olemiseen. Opiskelijoita pyydettiin tämän jälkeen arvioimaan, kuinka monta itsemurhaviestiä he olivat todellisuudessa tunnistaneet aidoiksi ja kuinka monta he kuvittelivat keskiverto-opiskelijan tunnistavan.
Sitten tapahtui jotain erikoista. Ne opiskelijat, joille oli kerrottu hyvästä onnistumisesta, sanoivat, että he olivat tosiasiassakin onnistuneet tehtävässä hyvin, itse asiassa paremmin kuin keskiverto opiskelijat.
He arvioivat näin siitäkin huolimatta, että heille oli juuri sanottu, ettei heillä ollut minkäänlaisia perusteita uskomukselleen. Ja huonosti menestyneet opiskelijat arvioivat toisessa vaiheessa pärjänneensä huomattavasti keskiverto-opiskelijoita huonommin. Tällekään uskomukselle ei ollut mitään perusteita. Näin ollen, kun meille muodostuu jokin käsitystapa, se näyttäisi olevan poikkeuksellisen pysyvä.
Opiskelijat eivät kyenneet korjaamaan käsityksiään.
Joitakin vuosia myöhemmin uusi opiskelijaryhmä rekrytoitiin samankaltaiseen tutkimukseen. Opiskelijoille annettiin tällä kertaa kahta palomiestä (Frank K. ja George K.) koskeva infopaketti. Frankin ja Georgen paketit sisälsivät elämänkerrallisen informaation lisäksi miesten vastaukset riskinottoa koskevaan kyselyyn. Eräässä infopaketin versiossa Frank oli menestynyt palomies, joka kyselyssä valitsi aina turvallisimman vaihtoehdon. Toisissa versioissa Frank edelleen valitsi turvallisimman vaihtoehdon, mutta hänen kerrottiin toistuvasti saaneen huomautuksia esihenkilöiltään.
Jälleen tutkimuksen keskivaiheilla opiskelijoille kerrottiin, että heidän saamansa informaatio ei ollut totta. Tämän jälkeen opiskelijoita pyydettiin arvioimaan miten menestyvän palomiehen tulisi heidän mielestään suhtautua riskeihin.
Tarinan ensimmäisen version saaneet opiskelijat arvioivat, että palomiehen tuli välttää riskejä, toisen version saaneet ajattelivat, että tulisi ottaa riskejä. Opiskelijat eivät kyenneet korjaamaan käsityksiään, vaikka arvioinnin perusteet osoitettiin epätosiksi.
Tässä tutkimuksessa ilmiö oli poikkeuksellisen silmiinpistävä, koska aineistossa ollut informaatio ei ollut koskaan riittävää opiskelijoiden tekemille yleistyksille.