Osma Naukkarisen kolumni Tunnetta ja järkeä

Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.

Luonnonsuojelua koskevassa keskustelussa esiintyy toisinaan eräänlainen lähtöolettama, jonka mukaan suojelumyönteiset argumentit perustuvat tunteisiin ja ”ideologiaan”, kun taas asioiden hoitaminen entiseen malliin kasvutalouden näkökohtia korostaen edustaa järkeä.

Ei tietenkään käy kiistäminen, etteikö ihmistä laajemman luonnon etujen ajatteleminen herätä tunteita: menetettyä luonnon monimuotoisuutta ei saada ihmiskunnan aikaperspektiivissä takaisin eivätkä hukatut vuosikymmenet ilmastonmuutoksen hillitsemisessä koskaan palaa.

Elämän olosuhteiden jatkuva rapautuminen ja toistuvat menetykset aiheuttavat surua, ahdistusta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja vihaakin. Eivätkä menetykset ole luonteeltaan kertaluontoisia, sellaisia joista toivutaan ajan kanssa, vaan kyse on ennemminkin koko elonkehää koskevasta rappeumasairaudesta, jonka kanssa on yritettävä pärjätä.

Mutta kyse on tunteiden lisäksi myös järjestä. Tiede osoittaa tarvittavat toimenpiteet, joilla käynnissä olevat ja vuosi vuodelta kärjistyvät ympäristökriisit voitaisiin yrittää hoitaa siten, että tuntemamme elämä säilyisi edes jossain määrin tunnistettavana. Luonnonsuojelulla ja erityisesti kohtuutaloutta vaatimalla ajetaan siis samalla ihmisen ja muiden lajien pidemmän aikavälin kukoistusta hetkellisen kulutushuuman sijaan. Järkevää.

Sen sijaan luonnonvarojen riistokäytölle perustuvan kasvutalouden sanansaattajien argumentit eivät aina järkevyydellään päätä huimaa. Tämän osoitti esimerkillisesti maa- ja metsätalousministeri Jari Lepän tieteen vastainen politikointi joulukuussa: ”En ole huolissani, että luonnon monimuotoisuus katoaisi. Se vain muuttaa muotoaan.”

Elämän olosuhteiden jatkuva rapautuminen aiheuttavat surua, ahdistusta, riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja vihaakin.

Mitä uusliberaali kapitalismi ja rajaton talouskasvu siis edustavat, jos eivät ideologiaa? Onko luontoa alistava talousjärjestelmä todellakin ideologioiden yläpuolella oleva järjen ilmentymä, jolle ei ole vaihtoehtoja?

Tämä ”järjen ääni” luo ihmisten mieliin uhkakuvia, joissa minkäänlainen muu tapa järjestää talous romahduttaisi elintason sekä peruspalvelut. Eikö todellakaan ole mitään muuta keinoa tyydyttää ihmisten hyvän elämän tarpeet kuin tuhoamalla mahdollisuudet hyvään elämään tulevaisuudessa?

Elämän edellytyksille tuhoisa, hyväosaisille huveja suoltava ja harvoille omaisuuksia kasaava järjestelmä on lujasti solmittu niin globaaleihin yhteiskuntarakenteisiin kuin ihmisten mieliinkin. Nykyjärjestelmän hedelmistä nauttiva suurpääoma ei halua tuota solmua avattavan, vaan meneillään olevaa ekologista hätätilaa yritetään laastaroida rajattomaksi uskoteltua talouskasvua palvelevin, ideologisin keinoin (yritys, joka on tuomittu epäonnistumaan).

Onkin suurpääomalle ja sen lyhytnäköisille intres­seille edullista, että sitä palvelevia talouden rakenteita ei suuremmin kyseenalaisteta, ja että huomio kiinnitetään sen sijaan yksilöiden kulutusvalintoihin. Näin kansalaiset pidetään napit vastakkain toisilleen rähisemässä samalla, kun koira pääsee veräjästä.