Olli-Pekka Moision kolumni: Vallan­kumoukselliset aikuiset

Olli-Pekka Moisio

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Joitakin vuosia sitten eräs kirjallisuuskriitikko väitti, ettei kolmikymppisten tulisi lukea lapsille tarkoitettuja kirjoja. Hän sai odotetusti vastaanottaa viharyöpyn, joka oli niin voimakas, että olisi voinut olettaa hänen ehdottaneen jokaisen Tähtiin kirjoitetun virheen ostaneen aikuisen teloittamista.

On itsestään selvää, että jokaisen tulee olla vapaa lukemaan mitä tahansa kirjallisuutta, pukeutumaan siten kuin haluaa, katsomaan mitä elokuvia haluaa tai keskittymään mihin tahansa taiteelliseen projektiin. Filosofi Susan Neiman kuitenkin huomauttaa teoksessaan Why Grow Up?, että nuoruuteen takertunut yhteiskuntamme sisältää huolestuttavia piirteitä. Olemme nimittäin päätyneet määrittelemään aikuistumisen yksinomaan rapautumisena. Tästä näkökulmasta aikuinen on toivostaan ja unelmistaan luopunut henkilö, joka hyväksyy ulkopuolelta annetun todellisuuden rajat ja alistuu merkityksettömään puurtamiseen ilman seikkailuja.

Olemme luoneet maailman, jossa kukaan järjellinen olento ei valitsisi aikuisuutta. Onko siis mikään ihme, että haluamme paeta todellisuutta lapsuutemme supersankarifantasioihin?

Aikaisemmin ihmiskunnan historiassa nuoruudella ei ollut näin suurta merkitystä. Itse asiassa useiden tutkimusten mukaan ihminen ei edes ole onnellisimmillaan 20-vuotiaana. Tosiasiassa tuo ikä on täynnä haasteita, kun elämästä aletaan ottaa itsenäistä otetta samalla, kun irrottaudutaan vanhemmista ja lapsuudenkodista.

Kuvaamalla useimmille ihmisille haasteellisen elämänjakson parhaimpana teemme tilanteesta entistä vaikeampaa juuri näille parikymppisille. Kun esitämme myöhemmän elämän alamäkenä, valmistelemme nuoria olemaan vaatimatta elämältä liikoja.

Aikuisuus on sitä, että sietää jännitettä sen välillä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla.

Kulttuuri, joka katsoo aina taaksepäin menetettyyn nuoruuteen, huijaa kaikkia. Iästä riippuen parhaat vuodet ovat joko kaukainen muisto tai sitten ne muuttuvat sellaiseksi ihan pian. Sen sijaan aikuisuutta arvostavissa kulttuureissa jokaisella on jotakin odotettavanaan tulevalta elämältä.

Immanuel Kant kirjoitti henkisestä täysi-ikäistymisestä. Kantille aikuisuudessa on ennen kaikkea kysymys rohkeudesta. Lapsina luomme haavekuvia siitä, minkälainen maailma ja elämämme olisi. Aikuisina törmäämme usein siihen, ettei todellisuus yllä ihanteisiimme. Aikuistuminen tarkoittaa, että kieltäydymme kipittämästä takaisin lapsuutemme tahriintumattomiin ideaaleihin ja samalla kuitenkin estämme itseämme vajoamasta kyynisyyteen. Aikuisuus on sitä, että sietää jännitettä sen välillä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla.

Kant ymmärsi aikuistumisen vallankumouksellisuuden. Valtioiden ja yritysten on helpompi ohjailla alaikäisinä pysyviä ihmisiä. Kun aikuistuminen kuvataan väistämättömänä rapautumisena, myös henkinen täysi-ikäisyys vaikuttaa lähinnä kalkkeutumiselta, ja kukapa sellaista haluaisi? Varmasti siinä, että kieltäytyy aikuistumasta, on jotain kapinallista, mutta oikeasti aikuiseksi kasvaminen voisi olla vallankumouksellista.

Kommentoi