Outi Elomaan kolumni: Nyt kaikki hämärätunnille

Outi Elomaa

Kirjoittaja on Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja.

Mummulla ja minulla oli lapsuudessani 1960-luvulla talviaikaan tapana viettää hämärätuntia. Tulin yksin kotiin Tourulan Kivääritehtaalle päiväkodista Aholaidasta, jossa olin puolipäivähoidossa. Siihen aikaan lapset liikkuivat yksin sinnekin ja olin mummun kanssa loppupäivän.

Talvella vähän ennen sinistä hetkeä laitoimme keittiön ikkunalaudalle palamaan valkoisen kynttilän ja istuimme pöydän ääressä vastakkain. Mummu joi kahvia ja saatoin syödä jotain. Tärkeintä oli olla ilman valoja ja katsella, kun tehtaan kerrostalojen alue alkoi hämärtyä. Muistan edelleen sen rauhallisen hetken arkisessa päivässä ennen kuin muut alkoivat tulla kotiin.

Omien lasteni kohdalla otin käyttöön iltakynttilän, joka paloi iltapalan aikaan. Jos en sytyttänyt kynttilää, nuorempi vielä sanoja vailla ollut lapsi osoitti sitä sormellaan.

Meillä kaikilla on jonkinlainen suhde valoon; sisällä ja ulkona. Kun toinen rakastaa pimeneviä iltoja, toinen saa suunnilleen paniikkikohtauksen siitä, ettei kestä lyhyitä päiviä. Kun toinen ei malta olla sisällä kevään valon tullessa, toinen vetää verhot kiinni, ettei liika aurinko sekoita mieltä.

Toisen kodissa on jokainen kohta valaistu täysillä, kun toinen rakastaa himmeitä valoja ja luo tunnelmaa kynttilöillä. Valo vaikuttaa mieleemme ja sitä tunnetta on ehkä hyvä kuunnella. Joskus valoakin rakastava haluaa olla hämärässä kuin pesässä, ja siihen on keksitty hämärätunnin lisäksi toinenkin sana; ollaan ”hämäränhyssyssä”.

Tärkeintä oli olla ilman valoja ja katsella, kun tehtaan kerrostalojen alue alkoi hämärtyä.

Kun 2000-luvun alkupuolella oli ensimmäisiä Valon kaupunki -tapahtumia, vastustus oli perinteistä. Tapahtumaan käytetyt varat olivat lehdessä kommentoineiden mielestä pois vanhuksilta ja lapsiperheiltä. Toki tapahtuma oli alussa pienimuotoinen ja uuden ajatuksen vuoksi hämmensi jyväskyläläisiä.

Tekijät veivät kuitenkin sitkeästi ideaansa läpi, ja saivat mukaan yrityksiä ja taloyhtiöitä. Muutaman vuoden päästä tapahtuma olikin kaiken kansan tapahtuma, jonka kohteisiin sai matkustaa ilmaisilla linkkivuoroilla. Valon kaupungista tulikin meidän tapahtuma, jota odotetaan, ollaan ylpeitä, ja josta on tullut yksi kaupungin tärkeimmistä tapahtumista.

Tapahtuma on avannut ajatuksemme ymmärtämään, mitä kaikkea valolla saadaan aikaan. Valo ei ole vain katuvalo tai kotimme valaistus, vaan sillä luodaan tunnelmaa ja turvallisuutta ja se on myös taidetta.

Kun viime vuonna ei ollut itse tapahtumaa, Kirkkopuistoon joulukuussa tuodut valoteokset toivat kirjaimellisesti valoa ihmisten elämään. Puhelimiin ja kameroihin tallentui tuhansia kuvia valopalloista ja poroista. Kirkkopuistoa katsellessa unohti hetkeksi koronan ja nautti talven kauneudesta.

Palataanpa vielä hämärätuntiin. Mummuni oli kaukaa viisas siinä, että ihminen tarvitsee rauhoittumisen hetkiä. Voisin lanseerata tämän ajatuksen sellaisenaan nykyihmisille, että laitetaan puhelin äänettömälle ja viedään se vielä toiseen huoneeseen, ja sen jälkeen istuskellaan kynttilän valossa puoli tuntia. Tästähän voisi tulla jopa someilmiö.

Kommentoi