Olli-Pekka Moision kolumni: Konfliktien soidinpaikka

Olli-Pekka Moisio

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Sinisen meren aalloilla kohti havaijilaista luksuslomakohdetta kulkeva vene on täynnä rikkaita amerikkalaisia turisteja. Rannalla selkeästi vähemmän varakkaampi, etnisesti moninaisempi henkilökunta odottaa tervehtiäkseen vieraitaan. Ryhmät kohtaavat toisensa rannalla ikään kuin matemaattisen yhtälön lausekkeina, mutta yhtäläisyys on illuusio. ”Heiluta kättäsi niin kuin tarkoittaisit sitä”, lomakohteen johtaja Armond ohjeistaa havaijilaista harjoittelijaa Lania. Armond jatkaa selitystään, että vieraat odottavat, että ”katoamme maskiemme taakse”.

Näin alkaa HBO suoratoistopalvelusta löytyvä sarja The White Lotus. Sarja on tutkielma, mitä tapahtuu, kun tavanomainen yhteisöjä koossapitävä seurallisuuden julkisivu katoaa rodun, luokan ja sukupuolen aikaansaamien valtakamppailujen purkautuessa hallitsemattomasti jokapäiväisen elämän pinnan alta.

The White Lotus on konfliktien soidinpaikka. Nicole siirtelee perheensä sviitissä huonekaluja, koska huone ei hänen mukaansa tarjoa ”kivaa feng-shuita” Kiinaan suuntautuviin Zoom-kokouksiinsa. Nietzscheä lukeva Nicolen tytär hyökkää äitinsä vanhentunutta feminismiä vastaan.

Samassa lomakohteessa on häämatkallaan Rachel, joka on kirjoittanut Nicolesta henkilökuvan yritysmaailmassa menestyneenä naisena ja vihjannut tämän vain hyötyneen #MeToo-liikkeestä noustessaan vallan portaikossa. Kun Nicole eräässä kohtauksessa kritisoi Rachelin kirjoittamaa tekstiä, tämä puolustautuu sanoen ”minä vain referoin (New York) Postissa ollutta henkilökuvaa”.

Rachelin puoliso Shane uskoo pakkomielteisesti, että hotellin johtaja on huijannut häneltä äitinsä maksaman luksushääsviitin. Shanen mielestä henkilökunta rankaisee häntä epäoikeudenmukaisesti etuoikeuksistaan, vaikka hänen mukaansa ”hän vain pelaa niillä korteilla, jotka hänelle on jaettu”. Sarjassa henkilöhahmojen epäkorrekti toiminta on satiirin lähtökohtana.

”Äitini sanoi, ettei minusta voi koskaan tulla ballerinaa, ja olin vielä silloin laiha,” sanoo Tanya yrittäessään sirotella edesmenneen äitinsä tuhkia mereen. Sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja Mike White tuntee suurta sympatiaa luomiaan hahmojaan kohtaan, jotka eivät missään kohtauksessa vaikuta karikatyyrimäisiltä ja tyhjiltä. Kun Tanya mumisee ”voi äiti, äiti, äiti” jokainen katsoja voi kuulla syvästi ahdistuneen ihmissielun.

White luo monimutkaisen sosiaalisen kudelman, mutta hänen vahvin sympatiansa kohdistuu hahmoihin, joilla on epäselvä suhde valtaan ja rahaan. Eräs näistä hahmoista on Belinda, joka auttaa pyyteettömästi Tanyaa päätyen lopulta toivomaan, että tämä pitää lupauksensa rahoittaa Belindan oman hyvinvointisalongin.

Hotellin ainoa ei-valkoinen vieras on Freudia lukeva Paula, joka on ystävänsä Nicolen perheen kanssa lomamatkalla. Nicolen isä Mark huomauttaa eräässä keskustelussa perheen katsoessa alkuperäiskansan tanssia, että ”tietenkin imperialismi oli paha juttu”. ”Mutta se oli ihmisyyttä, tervetuloa historiaan, tervetuloa Amerikkaan”.

White kiteyttää Paulan kautta sen, että maailma on kuin rasittava matka ystäväsi perheen kanssa, jossa joudut osalliseksi jännitteistä, jotka eivät ole omiasi ja silti sinulta odotetaan kiitollisuutta. Tämä kiitollisena olemisen vaade johtaa lopulta siihen, että halveksit kaikkia, jopa ystävääsi.

Kommentoi