Osma Naukkarisen kolumni: Nollatoleranssi häirinnälle

Osma Naukkarinen

Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.

Muutama vuosi sitten #metoo-kampanjasta alkanut keskustelu seksuaalisesta häirinnästä pulpahti tänä kesänä Suomessa uudestaan pinnalle.

Keskustelun laajeneminen uusille aloille osoittaa, että seksuaalinen häirintä on kaikkialla yhteiskunnassamme märkivä mätäpaise, jota on normalisoitu aivan liian pitkään. Asia ei selvästikään ole loppuun käsitelty.

Valitettavan usein keskustelu kuitenkin suistuu sivuraiteille. Keskitytään liiaksi yksittäisiin esiin nousseisiin kohuihin. Tai puhutaan siitä, miten asiasta pitäisi puhua, ja miten asiaa saisi tai ei saisi tuoda julki.

Vaikka suurin osa julki tuoduista kokemuksista ei sisällä syytöksiä ketään nimettyjä henkilöitä kohtaan, huomiota kiinnitetään usein uhrien kokemusten sijaan tekijöihin kohdistuvaan ”lynkkausmielialaan”.

Suomessakin on aivan liian tavanomaista joutua seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kohteeksi. Lisäksi osa ihmisistä on erityisen alttiita niille esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Eikä kyse ole yksittäistapauksista. Suomi on tutkitusti EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naisille.

Valitettavasti turhan monet miehet tuntuvat kunnostautuneen naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vähättelijöinä.

Asian vakavuutta ei tunnuta aina tiedostettavan. Sen lisäksi, että itse tilanteet ovat uhreille vähintäänkin inhottavia kokemuksia, seksuaalinen häirintä tai rikoksen tunnusmerkit täyttävä ahdistelu voivat jättää pitkän varjon uhrin elämään.

Ahdistavat ja traumaattiset kokemukset voivat vaikuttaa muun muassa uhrien minä- ja kehokuvaan sekä seksuaalisuuteen, mikä voi osaltaan johtaa terveydellisiin ja mielenterveydellisiin ongelmiin henkilön myöhemmässä elämässä.

Tämän vuoksi lapsiin ja nuoriin kohdistuva häirintä on erityisen törkeää.

Valitettavasti turhan monet miehet tuntuvat kunnostautuneen naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän ja väkivallan vähättelijöinä.

”Kohta ei enää saa edes flirttailla.” Muita kunnioittava, empaattinen henkilö tunnistaa varmasti flirtin ja häirinnän välisen rajan. ”Miehiäkin ahdistellaan.” Totta, mutta miesten ahdistelu ei ole ollenkaan samassa mittakaavassa kulttuuriimme pesiytynyt piirre, kuten naisten ahdistelu. ”Eivät kaikki miehet.” Eivät niin, mutta tällaisen miehisen ryhmäidentiteetin puolustelun sijaan voitaisiin keskittyä itse ongelmaan puuttumiseen ja seksuaalista häirintää kokeneiden ihmisten kuuntelemiseen.

Kun muistelen omia yläasteaikojani, en ole yllättynyt häirinnän läpäisevyydestä yhteiskunnassamme. Niin tavanomaista se oli homotteluineen ja huoritteluineen koulun käytävillä.

Olen kuullut, että nykynuoret ovat jo fiksumpia ja toivon todella niin. Silti on aikuisten vastuulla varmistaa, etteivät epäkunnioittavat ja vahingolliset käytösmallit siirry enää yhteenkään uuteen sukupolveen.

Asia on loppuun käsitelty vasta, kun Suomessa mikään ihmisryhmä ei koe seksuaalista koskemattomuuttaan uhatuksi, ja kun seksuaalinen häirintä tuomitaan yksiselitteisesti vastenmielisenä, toisia ihmisiä loukkaavana vallankäyttönä. Sen suhteen on noudatettava nollatoleranssia.

Kommentoi