Osma Naukkarisen kolumni: Ajatuksia luontoon menemisestä

Osma Naukkarinen

Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.

Näin heinäkuussa ja kesä­lomien aikana moni suomalainen suuntaa niin sanotusti luontoon. Varsinkin koronapandemian aikana retkeilyreitit ja mökkirannat ovat täyttyneet ”luontoon menijöistä”. Luonto-sana tässä nykyisessä yleiskielisessä merkityksessään ohjaa ajattelua hieman outoon ja todellisuudesta vieraaseen suuntaan. Tarkastellaan siis sanaa luonto hieman tarkemmin.

Luonto-sanan käyttö merkitsemään ympäristöä, joka ei ole ihmisen aikaansaannosta, on loppujen lopuksi varsin uutta perua. Muinaisten esivanhempiemme kielessä ei ollut paikkaa nimeltä luonto. Oli vain kaikki, mitä on, ja mitäs muutakaan oli ihminen kuin osa tuota kaikkea.

Kaikella oli myös luontonsa. Metsillä, kivillä, eläimillä, kasveilla, vesillä, tuulella jne. Myös ihmisellä. Suomen kielen sana luonto onkin aiemmin tarkoittanut ennen kaikkea jonkin asian syvintä olemusta. ”Se on luonnoltaan niin kiivas”, saatetaan jostakusta tokaista, vaikka tässä merkityksessä käytetäänkin tänä päivänä ennemmin uudempaa sanaa luonne.

Luontonsa on saattanut myös menettää vaikkapa trauman tai sairauden seurauksena. Tarpeen tullen luontoa on voitu suggestion avulla nostattaa: Nouse luontoni lovesta, syntyni syvästä maasta. Tänä päivänä luonnonnostatus voitaisiin ymmärtää eräänlaisena psyykkauksena: yhteyden hakemisena omaan perimmäiseen itseen ja sen voimavaroihin.

Kun siis puhumme ”luontoon menemisestä” sen nykyisessä merkityksessä, tekee kielemme meille kepposen. Miten voimme mennä johonkin, jossa jo väistämättä olemme, jota me itsekin olemme ja joka on meissä jokaisessa ja aivan kaikessa?

Muinaisten esivanhempiemme kielessä ei ollut paikkaa nimeltä luonto.

Mutta onko pohdintani pelkkää kielellistä hiusten halkomista eli onko sillä lopulta mitään väliä, missä merkityksessä ja miten sanaa luonto käytetään? Kyllä on, sillä kieli luo todellisuutta ja huolimattomalla kielenkäytöllä vahvistetaan sellaisia todellisuuskäsityksiä, joiden vuoksi yhteiskuntamme ekologinen jatkuvuudenhallinta on kriisissä.

Kun puhumme luonnosta jonain ihmisestä erillisenä kokonaisuutena, jonne voi vaikkapa mennä retkelle, vahvistamme samalla tahtomattamme sellaisia ajattelun ja toiminnan tapoja, jotka erottavat meidät kaikesta siitä, jota itsekin olemme ja josta olemme riippuvaisia. Aiheuttaessamme elämäntavallamme vaurioita ”luonnolle”, joka on jotain meistä ihmisistä erillistä, emme tunne ja tiedosta vaurioittavamme silloin myös itseämme.

Käytti minkälaisia sanoja tahansa, hakeutuminen kosketuksiin ihmistä laajemman luonnon kanssa on joka tapauksessa tärkeää. Se on tärkeää henkiselle ja ruumiilliselle terveydellemme, mutta myös siksi, että huomiokykymme ja empatiamme pitäisi laajentua muuhunkin luontoon kuin ihmiseen. Eikä tarvitse lähteä edes kansallispuistoon, sillä monipuolisemmat yhtey­den kokemukset saattaa saada esimerkiksi oman ruuan kasvattamisesta tai keräilemisestä. Marjakausi onkin kohta aluillaan ja villiyrttejäkin on vielä kerättävissä.

Kommentoi