Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.
Nykyaikaisen ihmisen elämä näyttäytyy terapiassa käytettävien analyysilomakkeiden suodattamana. Lomakkeisiin pitää täyttää tietoja siitä, milloin keskitymme itseemme, milloin asetamme rajoja, milloin painotamme velvollisuuksia ja milloin keskitymme olemaan läsnä. Sama psykoanalyyttinen virta on tulvinut arkeen.
Etsimme vimmaisesti diagnooseja, tarkastelemme suhteitamme muihin, vitsailemme selviytymismekanismeista ja riippuvuussuhteistamme sekä pähkäilemme, onko kokemamme kiintymys riippakivi vai turvan perusta. Sitten harjoitamme itseapua ja juoksemme karkuun myrkyllisiksi miellettyjä tuttavia. Kaipaamme, että tulisimme kuulluiksi ja nähdyiksi, ja kuitenkin koemme, ettemme tule nähdyiksi, saati kuulluiksi.
Ehkäpä mielenterveyspuheen suosiota selittää se, että mielenterveys on heikkenemään päin. Erään raportin mukaan 19 prosenttia aikuisista koki mielenterveydellisiä haasteita 2017–2018. Kansainvälisesti on havaittu, että korona on korreloinut erityisesti nuorten kokeman masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa.
Terapeuttinen puhe on jo pitkään tulvinut populaarikulttuuriin. Termit ”hysteria”, ”sotapsykoosi”, ”sisäinen lapsi” kaikki ilmaisivat oman aikakautensa psykoanalyyttistä lähestymistapaa. Erityisesti Freud onnistui täyttämään länsimaisen kielen jo arkikielisen roolin saaneilla termeillä: tukahduttaminen, kuoleman vietti, lipsahdus, kieltäminen, tunteiden siirto. Näiden varaan rakennetulla puheella ei ole paljonkaan tekemistä behaviorististen, sosiaalipsykologisten tai kognitiivisten terapiamuotojen kanssa.
Tällaiset näkökulmat saattaisivat johdatella sosiaalisen median vaikuttajia kirjoittamaan vaikkapa ajatustensa, tunteidensa, ympäristön ja toiminnan välisestä monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Mikä olennaista, niistä puuttuisi nykyajalle ominainen moderni tunnustamisen kulttuuri. Terapiapuhe, joka on herkistynyt traumalle ja kaltoinkohtelulle näyttäisi tähtäävän ikävän kokemuksen totuuden paljastamiseen. Tällainen puhe kirkastaa Freudin painotuksen oman sisäisyyden paljastamista kohtaan, joka itsessään oli jo vanhan uskonnollisen taipumuksen ajankohtaistamista. Siinä oli kyse ryhmään kiinnittymisestä ja synninpäästöä kohtaan kokemastamme syvästä tarpeesta.
Terapiapuheen rippimäisyys on säilynyt, mutta päämäärä on suuntautunut uuteen suuntaan. D. W. Winnicottin käsite ”kannattelu” on muuttunut tärkeäksi kulttuuriseksi käsitteeksi. Usein se ymmärretään yleisessä puheessa keskittymisenä toisen ihmisen kannatteluun, kun tämä tuntee negatiivisia tunteitaan. Winnicottille käsite liittyi nimenomaan vanhemman ja vauvan väliseen hoivasuhteeseen, jossa ”kyllin hyvä vanhempi” on vuorovaikutuksessa vauvan kanssa heijastaen ja suojellen tämän herkkää identiteettiä.
Winnicottin mukaan minämme muodostuu tyydytettyjen ja tyydyttämättömien tarpeittemme muodostamasta kudelmasta. Vauva tajuaa olevansa minä, kun tavanomaisesti sitoutunut vanhempi ei kykene tyydyttämään vauvan jokaista tarvetta ja toivetta.
Nykyaikainen terapiapuhe kuvittelee ja näkee tämän dynamiikan kaikkialla. Yksilökeskeinen kärsimystä koskeva tarinallisuus tekee samanlaisen kytköksen haavoittuvuuden ja identiteetin välille. Puhetavan tunnuksellisuus tiivistyy vaatimuksessa inhimillisyydessä, joka on samanaikaisesti vahvaa ja haurasta. Vaarana on tämän muuttuminen performanssiksi kuten Woody Allenin manhattanilaisilla.