Kolumni: Haluan katsomoon!

Outi Elomaa

Kirjoittaja on Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja.

Suomalaisen kulttuurin päivää juhlittiin viime sunnuntaina 28.2. Kyllä tässä jo onkin ikävä suomalaista – tai ihan minkä maalaista tahansa – kulttuuria, jota esitetään livenä.

Koronakevään jälkeen pääsin viime vuonna kahdesti elokuviin ja kerran kesäteatteriin. Toiseenkin oli liput, mutta sairaustapauksen vuoksi esitykset peruttiin kahdesti.

Mikä ihana kokemus oli nähdä elokuva valkokankaalla! Edes ennen esitystä pyörivä puhelinpeli ja mainokset eivät ärsyttäneet.

Kesäteatterissa sain kokea näyttelijöiden läsnäolon ja tekemisen riemun, joita ei voi kokea samalla tavalla elokuvissa tai televisiossa. Sitä kokemusta todella kaipaan uudelleen.

Jyväskylän kaupunginteatteriin varaamiani lippuja on siirretty kuukaudesta toiseen, ja viime viikolla selvisi, että esimerkiksi West Side Storya ei enää esitetä. Monta kuukautta olen moittinut itseäni siitä, miksen käynyt katsomassa sitä heti syksyllä.

On myös ikävä päästä kuuntelemaan musiikkia muusikoiden soittamana. Konserttikin on kokonaisuus, jossa kuuntelen musiikkia, seuraan muusikoita ja koen jotain, mitä en muuten kokisi.

Konsertti on elämys, joka herättää tunteita, jotka muistaa parhaimmillaan pitkäänkin. Usein narikassa pois lähtiessä näkee onnellisia ja tietyllä tavalla kiihtyneitä ihmisiä – musiikki on ollut heille voimakas kokemus.

Aivoliiton nettisivuilla todetaan, että musiikin vaikutus aivoihin on nopea. ”Heti, kun ihminen kuulee musiikkia, keho ja mieli alkavat synkronoitumaan musiikin kanssa. Vaikutukset ovat myös puhtaan fysiologisia: musiikki vaikuttaa esimerkiksi hengitykseen ja lihasjännitykseen veren hormonipitoisuuksien ohella. Kiehtovaa on myös, että tutkimusten mukaan samassa tilassa samaa musiikkia kuuntelevien fysiologiset toiminnot synkronoituvat keskenään. Samaa musiikkia kuuntelevien kehot ikään kuin toimivat samassa rytmissä.”

Totta; tämä oli siis se ilmiö, kun olin Jari Sillanpään konsertissa hänen kulta-aikanaan. Katsoin hieman hämmentyneenäkin fanijoukkoa, joka eli täysillä ja tunteella mukana Sillanpään musiikkia kuunnellessaan.

Odotan myös stand up -keikkoja ja nauramista. Stand upissa tunnelma alkaa kohota esityksen edetessä ja parhaimmillaan nauru on hillitöntä yhteisnaurua posket kipeänä. Kotiin mennessä nauraa jutuille vielä uudestaan. Esimerkiksi erään tunnetun jyväskyläläislähtöisen koomikon jutuista löytyy monta oivallusta, joita pohtii pitkäänkin.

En tiedä, miksi minua ärsytti keväällä tv-ohjelmat, joita hyvää hyvyyttään tehtiin piristämään kotona olevien perjantai-iltoja. Minua ärsytti ajatus siitä, että tämän nyt pitäisi jotenkin kohottaa mielialaa.

Katson paljonkin tv:n musiikkiohjelmia, mutta koronaillat oli tehty nimenomaan lohduttamaan, ja juontajat puhuivat epäluonnollisen myötätuntoisella äänellä. Ehkä olen ainoa jukuripää, jolle idea ei toiminut. Pakkohan ei ollut ohjelmia katsoa, ja en katsonut.

Kunhan pääsen katsomoihin ja konsertteihin, menen niihin senkin vuoksi, että haluan tukea taiteilijoita. He ansaitsevat kaikki ne eurot, jotka voimme heille antaa heidän esiintymisestään; heille, jotka eivät ole vaihtaneet ammattia koronan vuoksi.

Kommentoi