Olli-Pekka Moision kolumni: Etäisyys ja ihminen

Olli-Pekka Moisio

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Jouluna ja vuoden vaih­tuessa ihmiset eivät voineet kokoontua sukuina tai ystäväporukoina. Tätä vasten Marissa Kingin viime vuoden loppupuolella ilmestynyt kirja Social Chemistry onkin pohdintaa herättävä lukukokemus. Kingin mukaan kahden kuukauden puute kasvokkaisissa tapaamisissa johtaa läheisyyden kokemuksen heikkenemiseen (yli 30 prosenttia). Ajan pidentyessä ystävyyssuhteet jäykistyivät.

Kingin mukaan jo pienetkin epämuodolliset laadukkaat kohtaamiset ihmisten kesken julkisessa tilassa (vaikkapa kahvilatyöntekijän kanssa) lisäävät onnellisuuden kokemusta ratkaisevasti. Koskettaminen on mitä ilmeisemmin monien tautien lähde, mutta samalla se voi olla keskeistä niiden välttämisessä. Kingin kirja onkin katoavan aikakauden muistokirjoitus, kun kättelykin on muuttunut ongelmaksi.

Useat viimeaikaiset teokset painottavat sosiaalisen kanssakäymisen välttämättömyyttä sosiaalisen etäisyydenkin vallitessa. Muiden mukana Kingin teos on kirjoitettu ennen pandemiaan liittyviä rajoitustoimia. Tämän vuoksi mieleen nouseekin ajatus, että fyysinen etäisyys on useissa kulttuureissa uusi asia, mutta sosiaalinen etäisyys on ollut jo pidemmän aikaa aikakauttamme vaivaava seikka.

Olemme usein sosiaalisessa mielessä tolloja. Töissä tai kouluissa olemme ystävällisiä kenelle tahansa viereemme istuvalle. Menemme tapahtumiin tavataksemme uusia ihmisiä, mutta päädymme keskustelemaan kolmen jo entuudestaan tutun ihmisen kanssa. Välttelemme ystäviämme, ettemme joutuisi hankaliin keskusteluihin. Nämä pienet teot vaikuttavat voimakkaasti elämäämme.

Kingin mukaan meidän tulisi olla intentionaalisia henkilökohtaisten suhteidemme lisäksi verkostoissamme. Hänen mukaansa verkostoituminen saattaa nostattaa moraalista paheksuntaa, mutta verkostot ovat loppujen lopuksi pelkkiä rakenteita. Ja miten nämä yksikertaiset rakenteet on pystytetty, johtaa toisistaan poikkeaviin lopputuloksiin halusimmepa sitä tai emme.

Työntekijällä menee keskimäärin kolme vuotta päättää kehen voi luottaa.

Emme voi välttää verkostoja. Olemme osa niitä ja ne muovaavat osaltaan todellisuutemme. Verkostot eivät ole myöskään itsessään joko hyviä tai pahoja. Opinahjot, jotka suunnitelmallisesti pyrkivät saamaan aikaiseksi vuorovaikutusta eri ryhmien välille määrittelemällä yksilöstä riippumatta istumajärjestyksiä, tekevät erilaiset klikkien syntymisen epätodennäköisemmiksi. Naiset hyötyvät todennäköisesti miehiä enemmän muodollisista mentorijärjestelmistä epämuodollisten verkostojen sukupuolittuneisuuden vuoksi.

Pohdittavaksi jää, miten hyödyntäisimme Kingin tietämystä uudessa maailmassamme? Jos tiedämme, että työntekijällä menee keskimäärin kolme vuotta päättää kehen voi luottaa, miten meidän tulisi tämän perusteella suunnitella etätyötä. Jos ihminen tarvitsee noin 50 tuntia ystävyyden muodostamiseen, kuinka yliopistojen, korkeakoulujen ja oppilaitosten tulisi suunnitella opiskelijoiden sosiaalista elämää sekä luokkahuoneissa että niiden ulkopuolella. Jos kosketus auttaa voimistamaan sosiaalisen tuen tunteita, miten meidän tulisi korvata käden puristus ei-fyysisellä teolla, joka kuitenkin viestisi huolta.

Kommentoi