Kolumni: Meille tulee ihmisiä!

Outi Elomaa

Kiitos Ismo Leikolalle, kun hän vuosia sitten avasi stand upissaan ilmiötä ”meille tulee ihmisiä”. Hän kertoi raivokkaasta siivoamisesta, kun vaimo panikoi ja hokee, että meille tulee ihmisiä. Myös Ismo joutui osallistumaan siivoamiseen ennen ihmisten tuloa.

Kun he menevät vierailulle muiden luokse ja ystävä sanoo, että anteeksi, kun meillä on sotkuista, Ismon vaimo vastaa lempeästi ja ymmärtäväisesti: ”Ei haittaa”.

Näinhän se juuri menee, ja meillä on ollut kotona Ismon esityksen jälkeen käytössä käsite ”ihmisiä tulee”. Varsinkin, jos on tulossa harvemmin käyviä ihmisiä, iskee kunnon paniikki siitä, miltä kodissa näyttää. Kamalaa, tuossa on lehtikasa, miksi olen jättänyt vaatteita keittiön tuolinkarmille, miksi mikron edessä on käytettyjä paristoja, miksi kuistilla on sekaisin kumisaappaita, kylmälaukku, siilien ruokaa, muurahaismyrkky, vesikanisteri, kukkien mukuloita, otsalamppuja, avaimia??!!

Kun katson edes hetken kotia toisen silmin, tunnen kuinka henki alkaa salpautua. Tämä ei nyt näytä tosiaan siltä kuin kodit asuntomessuesitteissä.

Milloin meistä tuli tällaisia? Lapsuudessani 1960-luvulla tai nuoruudessani saattoi tulla ihmisiä ovesta sen enempää ilmoittamatta. Syynä saattoi olla, että ihmiset eivät viitsineet soittaa lankapuhelimella etukäteen, vaan soittivat suoraan ovikelloa. Äitini ei ollut innokas leipoja eikä siihen aikaan ollut pakastimia, joten en tiedä mitä ihmisille edes tarjottiin. Pannukahvit ainakin ja ainahan meillä oli keksejä.

En muista äitini koskaan päivitelleen ihmisten lähdettyä, että meillä olisi ollut sekaista, vaikka neljän lapsen perheessä tavarat eivät todellakaan olleet aina omilla paikoillaan. Mutta se ei ollut silloin mikään häpeä, ongelma tai olennainen asia.

Kun katson edes hetken kotia toisen silmin, tunnen kuinka henki alkaa salpautua.

Siivouspäivä oli kerran viikossa, kuten on minulla nykyäänkin, mutta ne viikon muut päivät ovatkin hieman sekavampia.

Tuntuu, että nykyisin mennään katsomaan koteja eikä niissä asuvia ihmisiä. Kuulostan nyt Mielensäpahoittajalta, mutta ennen kotiin ostettiin ne huonekalut ja tavarat mitä tarvittiin, ja niiden piti olla mahdollisimman kestäviä. Ahkerin emäntä saattoi vaihtaa kesäksi eri verhot ja matot. Ei tavaroita ja tekstiilejä koko aikaa puljattu kaappeihin ja vaihdettu uusiin.

Kodissa saa olla kaunista ja viihtyisää, mutta ei sen tarvitse olla itsetarkoitus. Olen varmaan järkyttänyt lehtimyyjiä oikein kunnolla, kun he ovat kaupanneet Avotakkaa, Dekoa tai jotain muuta sisustuslehteä. Olen sanonut, ettei sisustaminen kiinnosta minua. Myyjä alkaa kiemurrella puhelimessa ja alkaa esitellä juttuaiheita, mutta jatkan sitkeästi, että ei sellaisten juttujen lukeminen kiinnosta. Sitten he antavat periksi luultavasti silmiään pyöritellen.

Mutta ne ihmiset. Olen samanlainen kuin Ismon vaimo, että sanon huolettomasti sekaista kotiaan pahoittelevalle, että ei haittaa, ja ei tosiaan haittaakaan. Mutta miksi otan itse niin paljon paineita siitä, että ihmiset tulevat. Ehkä eniten pelkään sitä, mitä muut ajattelevat minusta, kun en saa tuota lehtipinoa pois olohuoneen lattialta tai kengät eivät ole järjestyksessä kuistilla. Olenko hänen mielestään laiska, kun en saa pidettyä kotiani järjestyksessä?

Minulle kodissa on tärkeintä, että siellä viihtyvät perhe ja myös ne ihmiset. Ihanin kommentti tuli 4-vuotiaalta sukulaistytöltä, kun hän katsoi muutama vuosi sitten uutta kotiamme sohvalla ja sanoi: ”Täällä on kaunista”.

Kirjoittaja on Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja.

Kommentoi