Olli-Pekka Moision kolumni: Ajattelun ja sanan selkeys

Olli-Pekka Moisio

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Filosofia kukoistaa ­sotien, erityisesti hävittyjen, jälkeen. Sokrates palveli Peloponnesolaissodan hävinneessä Ateenan armeijassa. T. Hobbes kirjoitti Leviathanin maanpaossa Pariisissa rojalistien hävittyä Englannin sisällissodan. Nöyryytyksen ja epätietoisuuden hetkinä, kun ihmiset rakentavat uudelleen maailman ymmärrystään, he ovat valmiita arvioimaan normaalioloissa kyseenalaistamattomia oletuksia.

Luova ajattelu sai historiallisen piristysruiskeen, kun keskusvallat hävisivät ensimmäisen maailmansodan. Ludwig Wittgenstein, eräs 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista, palveli sodassa tykistöupseerina Itävalta-Unkarin armeijassa.

Ollessaan rintamalomalla kesällä 1918 Wittgenstein kirjoitti vuonna 1921 ilmestyneen Tractatus Logico-Philosophicus -teoksen. Nykyään lukijat ovat kiinnostuneita ensi sijassa Wittgensteinin myöhäistuotannosta, mutta aikanaan Tractatus lumosi lukijat sen radikaalilla kunnianhimolla ja päämäärällä. Sen tavoitteena oli repiä länsimainen filosofia juurineen. Kirja oli filosofinen vastine maailman poliittisille myllerryksille.

Wittgensteinille filoso­fian remontti alkaa kielestä. Antiikin Kreikasta lähtien filosofit olivat yrittäneet ymmärtää maailmaa käyttäen sellaisia käsitteitä kuin ”oleminen” ja ”tuleminen”, ”substanssi” ja ”essentia”, ”todellinen” ja ”ideaalinen”. Nämä abstraktiot saivat aikaiseksi monimutkaisia argumentteja, jotka kulkivat kehää päätymättä lopulliseen johtopäätökseen.

1900-luvun alussa suhteellisuus- ja kvanttiteoria piirsivät uudelleen todellisuuden karttaa voimistaen samalla näkemystä, että vastoin metafyysistä spekulaatiota, tärkeää olisi kytkeytyä kokeiden kautta todellisuuteen. Voitokkaan fysiikan aikakautena kysyttiin, tuliko filosofiankaan enää keskittyä metafysiikkaan?

Kaikki, mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi.

Wittgensteinin vastaus oli kieltävä. Wittgenstein sysäsi modernin ajattelun aivan uuteen suuntaan. Hän inspiroi analyyttistä filosofiaa, jolle lukuisat filosofian perinteisistä ongelmista olivat virheelliseen kieleen perustuvia väärinkäsityksiä. Wittgenstein väitti, ettei filosofi tarvitse syvällisyyttä vaan selkeyttä. Hänen mukaansa kaikki mitä voidaan ajatella, voidaan ajatella selkeästi. Kaikki mitä ylipäätään voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi.

Tällainen kieltä koskeva ajattelutapa – mitä kieli merkitsee, mitä sillä voidaan tavoittaa ja kuinka sitä tulisi käyttää – muodostui Wienin piirin pakkomielteeksi. Wienin piiri oli joukko tieteilijöitä, matemaatikoita ja filosofeja, jotka kokoontuivat säännöllisesti 1920–1940. Tunnetuimpia piiriläisiä olivat loogikko R. Carnap, sosiologi O. Neurath, matemaatikko K. Gödel ja M. Schlick, joka siirtyi filosofian pariin väiteltyään fysiikasta kvanttiteorian pioneerin M. Planckin ohjauksessa. Nämä ajattelijat sekä heidän oppilaansa loivat pohjaa akateemiselle filosofialle anglosaksisessa maailmassa. Suomeen Wienin piirin vaikutus rantautui Eino Kailan kautta.

Wienin piiri pyrki tekemään kielestä yhtä täsmällistä ja säntillistä kuin matemaattinen todistus. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei metafysiikan kritiikissä tarvitse sitoutua suoraviivaiseen verifikationismiin tai naiiviin realismiin, vaikka pitää kiinni ajattelun ja sanomisen selkeydestä.

Keskustelu