Olli-Pekka Moision kolumni: Kuka sanoo tahdon?

Olli-Pekka Moisio

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Vuoden 597 tietämillä paavi Gregorius I lähetti munkki Augustinuksen Englantiin käännyttämään ihmisiä kristinuskoon. Uudet kristityt piti saada hyväksymään kirkon avioliittokäsitys. Tämä tarkoitti pakanallisten tapojen, kuten moniavioisuuden, järjestettyjen avioliittojen sekä sukulaisten kesken solmittujen liittojen kitkemistä.

Augustinukselle ei ollut selvää, kenet tuli laskea sukulaiseksi. Olivatko pikkuserkut tai kolmannet serkut hyväksyttäviä puolisoita? Voisiko mies mennä naimisiin leskeksi jääneen äitipuolensa kanssa?

Paavi vastasi Augustinukselle yksikertaisesti: ei. Kiellettyjen puolisoiden listalle hän lisäsi kaikki ei-biologiset sukulaiset.

1000-luvulle tultaessa kielto sisälsi myös kummit. Paavin ja Augustinuksen kirjeenvaihto dokumentoi pitkää 300-luvulla alkanutta prosessia, jossa kirkko kahlitsi ja aika-ajoin löysäsi kriteerejä sille, kenen kanssa saattoi mennä naimisiin.

Länsimaiset ihmiset painottavat enemmän henkilökohtaisia saavutuksia kuin välittävät perheen velvollisuuksista.

Harvardin yliopiston evoluutiobiologian laitoksen johtaja J. Henrichin kirja The WEIRDest People in the World keskittyy avioliittoinstituution rooliin länsimaisen sivilisaation kehityksessä. Teos on viimeisin lisäys suurien historioiden joukkoon. Viime vuosien hittejä ovat J. Diamondin ja Y. N. Hararin teokset. Tämän tyylilajin kirjoittajille on tyypillistä ruotia koko ihmiskunnan historia kirjassa tai parissa.

Suuret historiat esittävät suuria kysymyksiä ja tarjoavat vastauksiksi näennäisen yksinkertaisia selityksiä. Miten ihmiset valloittivat maailman? Harari vastaa: yhteistyöllä. Mikä selittää eroja ja eriarvoisuutta sivilisaatioiden välillä? Diamond vastaa: ympäristö. Heinrich haluaa myös selittää erilaisuutta yhteiskuntien välillä, erityisesti länsimaiden poikkeuksellisuutta ja niiden vaurautta.

Heinrichin tarjoama perimmäinen vastaus on kulttuuri. Hän antaa kulttuuriselle perimälle saman painoarvon kuin perinteiset biologit geneettiselle. Heinrich kirjoittaa, että ihmiset ovat sivilisaationsa hengen, tapojen ja psykologisten muotojen kytkentöjä, ”menneiden instituutioiden haamuja”. Pelkät geenit eivät ratkaise, mikä ryhmä selviytyy tai katoaa.

Laajojen tilastojen pohjalta Heinrich yleistää, että länsimainen populaatio on yli-yksilöllinen ja yli-liikkuva. Muut populaatiot ovat perhekeskeisiä ja pysyvät aloillaan. Länsimaiset ihmiset painottavat enemmän henkilökohtaisia saavutuksia kuin välittävät perheen velvollisuuksista. Heinrich kysyykin, mikä lopulta selittää poikkeuksellista älyllistä, teknologista ja poliittista kehitystä menneiden 500 vuoden ajalla.

Henrich tarkastelee kristinuskon roolia tässä kehityksessä samaan tapaan kuin sosiologian klassikko M. Weber. Juuri kirkon harjoittama avioliittoinstituution säätely pakotti vielä heimoina eläneet ihmiset irrottautumaan suvuistaan ja menemään naimisiin kristittyjen ei-sukulaisten kanssa. Tämä edisti kulttuurista evoluutiota. Miksi näin tapahtui? Heinrich vastaa: koska se toimi.

Keskustelu