Kaipuu ja kauhistus

Riina Sydänmaanlakka

Kolumni

Isot festarit on peruttu. Todennäköisesti en olisi päässyt tai jaksanut mennä niistä ainakaan kovin monelle, mutta silti iski haikeus ja pakotti muistoihin. Tuli ikävä tunnelmaa, jossa istuskellaan ystäväporukassa naamat täynnä hymyhampaita ja kiire on korkeintaan jollekin keikalle. Läheskään kaikkia muistoja en silti haluaisi elää toistamiseen.

Ensikäsitykseni festareista muodostui Midnight Party Planetin jumputuksen ja rokinjytkeen tahdissa kouvolalaisessa hiekkakuopassa juhannuksena 2000-luvun alkupuolella. Tai Tykkimäen moottorirata se oli, mutta hiekkaa oli valtavasti.

Silmät täyttyivät kouvolalaisesta hiekasta, enkä muista, missä siellä peseydyttiin. Toinen silmä tulehtui, ja äiti toi silmätippoja festivaalialueen portille.

Me tytöt poseerasimme rivissä vahvasti meikattuina (itse sain meikattua vain toisen silmän), kun joku festarituttavuus otti meistä kuvia. Poseeraaminen loppui nopeasti, kun tuttavuus huomautti, että ystäväni käsilaukun pohjasta roikkuu sottaisesta bajamajasta mukaan tarttunut ihmisen kakka.

Ilosaarirockin muistot ovat ehkä nuoruuden festarimuistoista lämpimimpiä, joskin kylmä on ollut sielläkin. Joensuun raviradan leirintäalueen aamu hiostavan kosteassa teltassa alkoi lokkien kirkunalla. Ne olivat innostuneet unohdettujen festivaalilautasten ja puoliksi syötyjen makkaraperunoiden hajusta ja pitivät omia juhliaan telttakylien ympärillä.

Ilosaarirock oli osa jotain pidempää reissua, ja minikokoiseen kupolitelttaan oli ollut määrä mahtua minä ja kaksimetrinen poikaystäväni sekä kaksi isoa rinkkaa. Ei mahtunut, ja alkoi sataa.

Sade hakkasi teltan katon roikuksiin. Vesi valui ensin varoittelevina tippoina kasvoille ja valtasi sitten makuupussit ja rinkat. Tuli luuydinkylmä, ja mietin itku silmässä kylmettämällä kidutettuja ihmisiä.

Kun asuu Jyväskylässä, kesäisiä musiikki- ja kulttuuritapahtumia varten ei tarvitse aina matkustaa. Tosin Suomipop Festivaalilla olen vieraillut lähinnä työn merkeissä. Osallistuin kuitenkin Suomipopeille vapaa-aikanani kaikista mahdollisista ajankohdista juuri silloin, kun olin raskaana. Tätä ratkaisua ihmettelen yhä.

Lutakonaukio on hiekan sijaan asfalttia, joten se voi olla aurinkoisena päivänä jopa kouvolalaista hiekkakuoppaa kuumempi. Vesipisteelle oli niin pitkä jono, että raskaana oleva henkilö saattoi vesipullon täytettyään siirtyä sieltä lähes suoraan takaisin wc-jonoon.

Seurasin jonoja vaihdellen, kuinka Kaija Koo hikoili lavalla jakkuasussaan. Kenkäni tuntuivat olevan sulaa laavaa.

Istumapaikkoja ei ollut jäljellä, ja lopulta päädyin istumaan asfalttiaukiolle. Kaikki, joiden koordinaatiokyky siihen vielä riitti, väistelivät kiltisti.

Seuraavana aamuna ajoin tukka putkella Ilosaareen vuosien tauon jälkeen, koska pitää mennä vielä kun voi, ja muita silloisessa mielenmaisemassa pyörineitä kliseitä. Olin sentään varannut hotellin – ensimmäistä kertaa elämässäni festarireissulle.

En kliseiltäni varmasti muistanut pelätä pandemiaa, joka voi perua festarit, mutta joka tapauksessa hyvä, että silloin menin.

Ps. Ihan kaikkea ei ole peruttu. Tänä kesänä Jyväskylässä järjestetään muun muassa Jyväskylän Kesän Puistojuhlat ja konsertteja sekä elokuun tunnelmallinen Wine Garden.

Keskustelu